Herkän Runoilijan Blogi

Olin hyvissä ajoin keväällä sopinut valokuvaussession parhaan ystäväni suositteleman ja käyttämän valokuvaajan Maria Kalmin kanssa viime viikolle Kaukasten Juhlatalolle Hyvinkäällä.  Olin etukäteen pyytänyt häntä ottamaan tanssillisia valokuvia minusta, koska oma ajatukseni oli omalla tavallaan ikuistaa tämä unelmien vuosi ja tanssiprojekti valokuvien muodossa, joihin voisi aina halutessaan palata. Valmistautumista kuvaukseen Valokuvaaja Maria Kalmi on aivan ihana persoona ja lämmin ihminen. Tullessaan paikalle hän pyysi minua istumaan alas ja kuuntelemaan Anna Puun kappaleen Mestaripiirros. Se ei sanonut minulle etukäteen mitään, mutta kappale pääsi hädin tuskin alkuun, kun liikutuin, herkistyin ja kyyneleet vaan tulvivat silmiini. Ajatus siitä, että voisin olla Luojan luoma mestaripiirros tai suoranainen ihme, ei yksinkertaisesti ole ikinä vahingossakaan juolahtanut mieleeni. Koko elämäni olen puhunut itselleni vain ankarasti, arvostellen ja mitätöiden. Juttelimme h...

Uskomatonta, miten nopeasti lähes puoli vuotta on kulunut! Aloitin showtanssin ja hiphopin tammikuun alussa, ja viikko sitten taakse jäivät viimeiset Tanssikeskus Elementin viikkotunnit tämän kevään osalta. Viisi kuukautta tuntuu senkin takia järjettömän lyhyeltä ajalta, koska käytännössä lähes kaikki asiat ovat olleet minulle uusia. Vaikka en ole aina osannut olla armollinen itseäni kohtaan, olen ennakkoluulottomasti haastanut itseäni ja osallistunut kaikille mahdollisille tiiviskursseille, vaikka ne eivät olisi olleetkaan aloittelijoille tarkoitettuja. Tanssin haasteet Tanssitaustani on pääosin ryhmäliikuntamaailmasta, mikä tarkoittaa, että ilmaisun ja asenteen opettelemisessa on ollut ja on edelleen suuria haasteita. Tämän lisäksi painopiste on tuottanut päänvaivaa. Kehon painon pitäisi pysyä alhaalla ja lähteä lattiasta, ja liikkeitä pitäisi siivittää rentous. Itsellä on tupannut painopiste olla liian keskellä ja enemmän takana kuin etuviistossa. Usein rentous on tekemise...

”Hei, et sä oikeesti voi tolleen lähteä!”, siskoni nauroi vieressäni hotellihuoneessa Turussa viime viikonloppuna. Olimme lähdössä ravintola Venus Nightlifeen Antti Tuiskun keikalle ja siskon kommentti viittasi pukeutumiseeni. ”Mitä sä tarkotat?” Nauroin ja katsoin kysyvästi. ”No tolleen, et napa JA kalsarit näkyy!” Siskon kommentti oli tietysti leikkiä, mutta toki tiedostin varsin hyvin, että oma pukeutumiseni saattaa ikäisekseni olla joidenkin nuorempien mielestä varsin kyseenalaista! (OMG, täytänhän 40 tänä vuonna!) Antti Tuiskun keikoilla käymisessä parasta on se, että voi olla sataprosenttisesti oma itsensä. Se on hetki, jolloin voi unohtaa, mitä muut ihmiset mahdollisesti ajattelevat ja keskittyä nauttimaan hetkestä tässä ja nyt. Ei ole salaisuus, että Antti Tuisku inspiroi minua suuresti. On inspiroinut jo pari vuotta. Jotenkin, kun tiedän, minne olen menossa (keikalle), kaikki sellaiset ajatukset vaan menettävät merkityksensä, että pitäisi mahtua johonkin muottiin ta...

Lainatakseni ihailemani poplaulajan sanoja olen ollut kaikki nämä kuukaudet kaapissa, lukkojen takana, piilossa pahan maailman katseilta… Unelmoimassa salaa jostain sellaisesta, josta en ole uskaltanut kertoa kenellekään. Unelmoimassa siitä, että vielä näin neljänkympin kynnyksellä voisin kehittyä niin taitavaksi tanssijaksi, että uskaltaisin ja voisin esiintyä julkisesti. Tässä tulee pieni ilmoitusluontoinen asia itselleni: On ihan ookoo sanoa nämä asiat ääneen! Tanssiminen on intohimo Olen lapsesta saakka tykännyt tanssia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen intohimoisesti rakastunut siihen. Sitä tehdessäni voin sataprosenttisesti olla oma itseni juuri sellaisena kuin olen. Tätä intohimoa olen alkanut seurata yhä enemmän, koska se tuntuu sydämessäni oikealta. Sisäistä paloa seuraten olen aloittanut showtanssin ja hiphopin tämän vuoden alusta. Vielä vuosi sitten olin taloushallinnon vastaavana pk-yrityksessä ja nyt aikani ja energiani menee entistä enemmän tanssi...

  ”Wau! Sä inspiroit mua!”, sanoi minulle eräs henkilö suoraan kasvokkain pari päivää sitten. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain tällaista   palautetta. Kuitenkin syvä ristiriita ja aito lapsenomainen hämmennys vihmovat vasten kasvojani syyssateen lailla, kun mietin, miten voin samaan aikaan inspiroida toisia ihmisiä, kun olen sisältä itse niin hajalla? Kyseisessä tilanteessa olin paljastanut itsestäni hyvinkin haavoittuvaisia asioita ja myöntänyt, millaista häpeää olen itsestäni ja unelmistani tuntenut. Viime viikolla törmäsin Facebookissa artikkeliin minua suuresti inspiroivasta henkilöstä, Antti Tuiskusta. ”Puhun kateudesta ja riittämättömyyden tunteista terapiassa”, luki otsikossa. Vaikka  on erittäin vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa Suomen kuumin poptähti kärsii riittämättömyyden tunteesta, se on samaan aikaan äärimmäisen lohdullista ja koskettavaa. On helpompi hyväksyä riittämättömyyden tunne myös omassa sisimmässään, jos siitä kerran kärsivät todella...

Tänä aamuna olin kirjoittamassa päiväkirjaan vaaleanpunaisen joulukuusen valossa rauhallisesti siemaillen aamukahvia, kun sain yllättäen puhelun entisestä työpaikastani. Se palautti silmänräpäyksessä mieleeni kaikki ne ahdistavat viimeisten työviikkojen aikaiset fiilikset viime keväältä, ja tunsin oloni todella ahdistuneeksi. Mitä enemmän aikaa kuluu sieltä lähtemisestä, sitä enemmän voimistuu tunne siitä, että se oli tismalleen oikea ratkaisu. Tänä päivänä tunnen jopa syvää kiitollisuutta siitä ristiriitatilanteesta, johon jouduin. Se pakotti minut ikään kuin hyppäämään jyrkänteeltä ja luottamaan, että  jollain lailla siivet kantaa. Vuotta 2016 on jäljellä enää neljä päivää, ja katse kääntyy kohti uutta uljasta vuotta 2017. Tehdessäni tästä vuodesta tilinpäätöstä omassa mielessäni olen varma, että tulen vielä vanhakin muistamaan tämän vuoden. Tehtyäni yli 10 vuotta työtä, jota en koskaan juurikaan kokenut omakseni, uskalsin lopulta hypätä pois oravanpyörästä – joskin ulkopuol...

Vietin viime viikonloppua yhdessä identtisen kaksoissiskoni Iinan kanssa. Suuren fanitukseni perässä olimme varanneet perjantaina liput Antti Tuiskun keikalle Ikaalisiin ja lauantaina Hämeenlinnaan. Parasta viikonlopussa oli vedet silmissä nauraminen tyhmille, mitään sanomattomille asioille täysin selvin päin tai yhtä lailla se, että voi täysin ja koko ajan olla oma itsensä tarvitsematta peitellä itsestään mitään puolia. Omana itsenä oleminen ei kaikkien ihmisten seurassa ole itsestään selvää tai se, että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Näin ollen siskoni oli juuri se henkilö, jonka seurassa minua ei lainkaan hävettänyt näin nelikymppisenä vetää perjantaina hotellihuoneessa jalkaani mustia, rock-henkisiä remmisolkileggingsejä tai mustaa rintaliivitoppia, puhumattakaan farkkuliivistä, jonka rinnuksiin olen anttituiskumaisesti lisännyt merkin ”Warning I fuck back”. Jonkun muun seurassa kyseinen asuvalinta olisi saattanut herättää vähintäänkin kummaksuntaa ja minut leima...