Herkän Runoilijan Blogi

Ylirasitustilasta toipuminen on osoittautunut pitkäksi tieksi. Kärsivällisyys, maltti ja epätietoisuuden sietäminen ovat asioita, joiden tarpeellisuus on tullut jo hyvin tutuksi. Mieleni on ollut kärsimätön toipumisen suhteen, koska “jo kolme kuukautta on kulunut, kyllä minun pitäisi jo pystyä.” Nämä ajatukset tulevat suoraan egon syövereistä. Edelleenkään en pysty harrastamaan mitään vähänkään hengästyttävää liikuntaa. Liikunta on ollut minulle addiktio, jolla puran omaa huonommuuden tunnettani, häpeää ja muita tunteita ja jonka avulla olen yrittänyt lunastaa oikeutusta omalle olemassaololleni. Kalenteri oli aina täpötäynnä. Kiire sai tuntemaan itseni tärkeäksi. Kiire mahdollisti myös sen, ettei tarvinnut pysähtyä ja huomata sitä, kuinka paha olo oli sisällä. Riittävän kauan kun tätä jatkoi – no, lopputulos on nyt nähtävissä. Pakkopysähdyksen jälkeen olen opetellut paikallani olemista, hiljentymistä, yksinkertaisesti olemista . Nyt on se hetki, jolloin haluan lopullisesti p

Viime vuoden heinäkuussa jaoin omassa Instagram stoorissani seuraavan tekemäni oivalluksen: ” Viime vuosina olen lukenut lukuisia self-help -kirjoja.  Yksikään niistä ei ole ratkaissut ongelmiani.  Se, joka ratkaisee, se minun pitää kirjoittaa itse.” Mainitsin tästä oivalluksesta loppukesästä psykoterapeutilleni käyttäen ilmaisua “hullu unelma”. Ajatus kirjan kirjoittamisesta tuntui valovuosien päässä olevalta absurdilta päähänpistolta, johon minulla ei todellisuudessa olisi mitään mahdollisuuksia. Olen ollut taitava sulkemaan itseni niiden asioiden ulkopuolelle, joita todella haluan. Tämä oli taas yksi esimerkki. Aiemmissa blogiteksteissäni olen kertonut, miten tammikuun puolivälissä fyysinen kuntoni romahti täysin ylirasitustilan seurauksena ja olin huonoimmassa kunnossa ikinä. Ensimmäisen kuukauden toipumisen jälkeen jouduin vakavasti pohtimaan kysymystä: Miten estän itseäni masentumasta? Jos olin rehellinen itselleni, oli pakko myöntää, että koska en pystynyt öisi