keskiviikko 12. joulukuuta 2018

DEBYTOINTI TANSSIJANA – UNELMASTA TOTTA


Eilen, tiistaina 11.12.2018, toteutui eräs suuri unelmani, kun vihdoin debytoin tanssijana Tanssikeskus Elementin joulunäytöksessä Studio Donnerissa Hyvinkäällä. Tarkoitus oli jo esiintyä samaisen tanssikeskuksen kevätnäytöksessä 29.4.2018, mutta kuinka ollakaan, terveyteni romahti juuri paria päivää aikaisemmin, ja näytös jäi väliin.

Olin mukana aikuisten hiphop-, heels- ja MTV Style –ryhmissä. Näiden lisäksi minulla oli sooloesitys, johon koreografian oli tehnyt tanssinopettajani Diana Anttila. Siinä tanssin suuresti ihailemani Antti Tuiskun kappaleiden Vedän sut henkeen, Keinutaan ja Rahan takii tahtiin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni rohkeaksi

Tottakai oli itsestään selvää, että jännitin esiintymistä. Silti samaan aikaan tunsin itseni ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni rohkeaksi astuessani yksin esiintymislavalle. Ajatuksenani oli suorittamisen ja virheiden pelkäämisen sijaan keskittyä nauttimiseen ja antaa musiikin viedä.

Jännitystä oli helpottanut se, että olin vajaa viikko ennen esitystä esittänyt sooloni kahdelle eri ryhmälle Tanssikeskus Elementissä. Silloin yleisössä oli tanssikavereitani, joista monet ovat monia vuosia tanssineita ja todella taitavia ja kokeneita. Tiesin, että joulunäytöksen yleisössä olisi lasten vanhempia, mummoja ja pappoja, siskoja ja veljiä. Niinpä olin varma, että jännitys olisi autenttisessakin tilanteessa hallittavissa, mikäli pystyisin vetämään sooloni näille ryhmille.

Itseluottamustani lisäsi myös se, että olin näytöspäivänä käynyt sekä kampaajalla että meikkaajalla. Kun tietää näyttävänsä upealta, on helpompi tuntea itsensä varmaksi ja luottaa itseensä.

Juuri ennen h-hetkeä jännitys tiivistyy

Pahin tilanne oli odottaa näyttämön oven takana, kun tiesi olevansa seuraavana vuorossa. Toinen yhtä paha tilanne oli maata näyttämön lattialla pitkin pituuttaan, kun salista oli kaikki valot sammutettu ja vain odotin, koska musiikki lähtee soimaan. Sen jälkeen jännitys lakkasi ja osasin jopa nauttia. Tanssiminen oman idolin musiikin tahtiin inspiroi minua niin valtavasti, etten osaa sitä oikein millään sanoilla kuvata. Toivon tämän fiiliksen välittyneen myös katsomon puolelle.

Esityksen jälkeen sain pelkästään positiivista palautetta. Aivan ihanaa oli kuulla eräältä Tanssikeskus Elementin opettajalta, että omalla esimerkilläni inspiroin muita. Sitä ei aina tule ajatelleeksi. Useamman osan ajasta ajattelen olevani friikki. Silti esiintyminen tuntui järjettömän hyvältä, ja osaan olla ylpeä itsestäni. Olen tanssinut vasta vähän aikaa, mutta kulkenut järjettömän pitkän matkan tässä ajassa.

Linkin takaa nähtävissä sooloesiintyminen Tanssikeskus Elementin joulunäytöksessä 11.12.2018.

Ryhmissä esiintyminen

Olen syksystä alkaen ollut mukana neljässä eri ryhmässä: aikuisten show’ssa, hiphopissa, heelsissä sekä MTV Stylessä. Näistä aikuisten show oli ainoa ryhmä, joka ei ollut joulunäytöksessä mukana.

Tunsin isoja paineita osallistumisesta heelsin ja varsinkin MTV Stylen esityksiin, varsinkin jälkimmäiseen. Pohdin viimeiseen asti, osallistunko vai en. Koreografiat kyseisellä tunnilla ovat aina superhaastavia, ja tiedostan ja myönnän, että en pysty vielä tässä vaiheessa omaksumaan niitä yhtä nopeasti kuin muut oppilaat.

Huomaan, että on äärimmäisen vaikeaa olla vertailematta itseään muihin – se kun ei johda mihinkään. Toisaalta tiedostan myös sen, että treenaaminen itseään paremmassa seurassa ja asettamalla itsensä epämukavuusalueelle kehittymistä tapahtuu nopeasti. Yritänkin jokaisella tunnilla keskittyä ennemmin siihen, mitä opin tänään, kuin vertailla itseäni muihin ja harmitella sitä, mitä en osannut tehdä mielestäni yhtä hyvin kuin joku toinen.

Olen perfektionisti luonteeltani, mutta olen yrittänyt opetella armollisuutta itseäni kohtaan. Tiedän, että varsinkin MTV Style –esitykset olisivat voineet mennä paremmin, vaikka olinkin käyttänyt tuntikaupalla aikaa niiden treenamiseen kotona. Silti olen ylpeä itsestäni että ylitin kynnyksen ja rohkaistuin osallistumaan  - vaikka tiesin, että ne eivät tulisi olemaan minulta täydellisiä vetoja. On vaan pakko myöntää, että tällä tanssitaustalla olen nyt tällä tasolla ja piste.

Kohti uusia unelmia

Tanssiminen jatkuu tästä eteenpäinkin – se on selvä. Mikä on seuraava tavoite? Sitä minun täytyy miettiä.

Ja kyllä – edelleen pidän kiinni mielipuoliselta kuulostavalta unelmastani, että eräänä päivänä tanssin Antti Tuiskun kanssa. Se, mitä tämän ja sen päivän välissä tapahtuu – sitä en vielä tiedä. J

Uskaltakaa oikeasti unelmoida ja toteuttaa itsenne näköisiä ratkaisuja – älkää antako kenenkään muun sanoa, mihin sinusta on tai ei ole!

Kiitos Tanssikeskus Elementille, tanssinopettajille ja kaikille tanssikavereille hienosta syyskaudesta 2018!

tiistai 16. lokakuuta 2018

”KAKSI SYÖPÄDIAGNOOSIA SAMAAN PERHEESEEN”


Yleisesti ottaen voidaan todeta, että yleensä ihmisen pahimmat painajaiset eivät toteudu. Sisareni kohdalla pahin painajainen sen sijaan toteutui kahdesti vuoden sisällä, kun ensin hänen nuorimmaisen poikansa ja sitten keskimmäisen äkillisesti alkanut raajakipu osoittautui luusyöväksi.

Luusyöpään sairastuu Suomessa vuosittain 10 henkilöä. Se on niin naurettavan pieni prosentti, että millä todennäköisyydellä sairastuneet osuvat samaan perheeseen ja vieläpä vuoden sisällä? Kuulostaa siltä, että Lotossa voittaminenkin olisi todennäköisempää kuin tämän kohtalon saaminen. Kuitenkin, vaikka kaikki kuulostaa vain erittäin huonolta elokuvalta, onkin se nyt totisinta totta.

Mitkään sanat eivät riitä

Miten voi lohduttaa ja olla tukena rakkaalle, läheiselle ihmiselle, kun tuntuu, etteivät mitkään sanat riitä? Riittämättömyyden ja voimattomuuden tunteet ovat murskaavia ja ylitse vyöryviä. Täytyy vain luottaa siihen, että aina ei sanoja tarvita. Hyväksyä se, että tässä tilanteessa ei ole mitään sanoja.

Tukea on se, että on läsnä. Se, että laittaa viestiä joka päivä kysyäkseen pieniä arkisia asioita tai soittaa silloinkin, vaikka tietää, että toisella on niin paha olla, ettei hän vastaa. Totuus on se, että niin monet ihmiset lakkaavat tällaisena hetkenä pitämästä yhteyttä – eivät loukatakseen, vaan koska pelkäävät syöpää ja sitä, etteivät osaa sanoa mitään.

Riittämättömyyden tunteen lisäksi toinen vallitseva tunne – vaikkakin yhtä turha – on syyllisyys. Syyllisyys siitä, miksi minä pääsen elämässä helpommalla, ja sisareni joutuu niin paljon kärsimään? Elämä ei ole reilua eikä monia asioita voi ymmärtää, miksi ne tapahtuvat. Tässäkin tapauksessa voi huutaa miksi-kysymystä vaikka lopun ikäänsä saamatta ikinä vastausta. Elämässä on paljon asioita, jotka eivät ole omia valintoja ja silloin ainoa, minkä voi itse valita, on oma asenne.

Itkua ja naurua

Minulla ja sisarellani on läpi elämän ollut hyvin syvällinen, avoin, rehellinen ja läheinen suhde. Olemme aina jakaneet toistemme kanssa kaiken. Muistan, kun kaksi päivää ennen viime joulua olin käymässä Meilahden sairaalassa sisareni luona. Istuimme kahvilassa ja silloin jo oli selvää, ettei sisareni saisi viettää joulua kotona. Hänen mielialansa oli todella alavireinen, ja olin itse todella surullinen hänen puolestaan.

Tuo tapaaminen oli hyvin itkun sävyttämä. Kuitenkin, kun olimme jo kahvit juoneet, kahvilaan tuli potilas tippatelineen kanssa, ja sisareni totesi:”Tollakin punasolut putoo” viitaten punasolutiputukseen, jossa myös hänen nuorimmainen poikansa oli usein ollut. Kuulin lauseen väärin ja huudahdin:”Mitä!? Munasolut putoo?” Sen jälkeen nauroimme vedet silmissä. En ikinä unohda tuota hetkeä. Itkusta nauruun pienessä hetkessä. Naurun purskahdus oli kuin toivon pilke paremmasta, pieni kajastus valoa tunnelin päässä lohduttomalta tuntuvassa tilanteessa.

Sisareni nuorimmainen poika on taitava piirtämään. Hän on vakavan sairauden keskellä ammentanut voimaa taiteilusta. Toinen yhtä tärkeä voimavara hänelle on ollut perheen kissa, jota tämä kuva esittää.


Elä hetkessä

Sisareni nuorimmainen poika on tällä hetkellä kuntoutumassa ja aloittamassa koulukokeilun lokakuun lopussa. Keskimmäisen pojan syöpähoidot ovat puolestaan vasta alkaneet. Yksi vuosi täyttä painajaista takana – toinen edessä. Miten tästä voi selvitä? Jos ajattelee sitä, millainen kulunut vuosi on ollut, ja että vielä toinen samanlainen edessä – vastaus on, että ei mitenkään. On pakko pysähtyä hetkeen ja ottaa vain yksi hetki kerrallaan. Se, mitä suurimmat kriisit elämässä opettavat, on nimenomaan hetkessä elämistä. Ei voi suunnitella seuraavaa päivää pidemmälle – se jos mikä opettaa hetkessä elämistä.

Mistä repiä voimavaroja, kun elämä on yhtä syöpää 24/7? Toivon sydämestäni, että pystyisin olemaan sisarelleni yksi niistä voimavaroista. Hän tietää, että hän voi koska tahansa tukeutua minuun. Yksin ei tarvitse kestää eikä jaksaa. Hän voi pyytää minulta apua ja teen kaikkeni hänen eteensä. Ei ole mitään sellaisia tunteita, joita ei voisi näyttää tai ilmaista. Luotan myös meidän väliseemme telepaattiseen yhteyteen ja siihen, että hän tietää minun aina olevan hänen ja perheensä tukena. Yhdessä selvitään tästäkin <3

tiistai 4. syyskuuta 2018

VAALEANPUNAINEN ELEFANTTI


Antti Tuisku julkaisi 30.8.2018 omaelämäkerran ”Antti Tapani” (Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa, WSOY 2018), jossa hän puhuu menneisyyden rankoista kokemuksistaan kuten parisuhdeväkivallasta ja koulukiusaamisesta. Yhdeksi syyksi rankoista aiheista kertomiselle Antti kertoi haastatteluissa halunsa auttaa vastaavissa tilanteissa olevia ihmisiä. Mistä tuleekin mieleeni, kuinka Antti Tuisku tuli minun elämääni.

Olin seurannut Idolsia vuonna 2003 ja alusta asti tykännyt Antin musiikista ja etenkin persoonasta, mutta mikään erityinen fani en ollut, vaikka meiltä kaksi hänen ensimmäistä levyäänkin löytyvät. Antti ei tullut elämääni varsinaisesti musiikin kautta.

Koulukiusaamiskokemukset ja huono itsetunto yhdistävinä tekijöinä

Hakeuduin NLP-kurssille toistamiseen keväällä 2015, koska etsin epätoivoisesti ratkaisua päästä omasta huonosta itsetunnosta eroon. Muistan, kuinka yhtenä kesäkuisena viikonloppuaamuna olin ajamassa NLP-koulutukseen Helsingin Malmille, ja yhtäkkiä radiosta tuli Antti Tuiskun haastattelu. Haastattelussa Antti puhui koulukiusaamiskokemuksistaan sekä huonosta itsetunnosta. Olin ihan, että wau! Miten tuollaisella ihmisellä voi mitenkään olla huono itsetunto, julkisuudessa ja todella hyvännäköinen ja vaikka mitä… Sittemmin olen oivaltanut, että itsetunnolla ei ole mitään tekemistä ulkoisten asioiden kanssa.

Antti Tuisku teki minuun persoonallaan ja avoimuudellaan suuren vaikutuksen ja oma osansa oli myös sillä, että pystyin hyvin samaistumaan koulukiusaamiskokemuksiin. Minua on kiusattu koko ala- ja yläasteen ajan, koska jotenkin aina olin liian erilainen porukassa. Minä olin aina se vaaleanpunainen elefantti harmaiden joukossa.

Tämän runon kirjoitin pe 31.8.2018 kuunneltuani Antti Tuiskun haastattelun Yle Areenasta. Haastattelussa Antti puhui koulukiusaamiskokemuksistaan ja se sai minut yhtäkkiä oivaltamaan jotain olennaista ja kipeää omasta elämästäni.

 Lapsuudessa nautin esiintymisestä

Minulla oli erikoisia kiinnostuksen kohteita, joita en yrittänyt olla tuomatta esille. Ala-asteella tykkäsin esiintymisestä. Niinpä lukuisissa luokan pikkujouluissa kaksoissiskoni kanssa milloin esitimme kiinankielistä näytelmää (kiinan kielen opiskelu kirjaston C-kaseteilta oli kuudennella luokalla meidän intohimoinen harrastus!), milloin meillä oli judoesitys tai milloin luimme itse kirjoittamiamme tarinoita koko luokan edessä… Meillä oli myös isän kanssa erikoinen harrastus. Teimme ensimmäisillä markkinoille tulleilla VHS-videokameroilla mm. vampyyriaiheisia elokuvia, joita saatoimme katsella esimerkiksi matematiikan tunnin lopuksi.

Jälkeen päin olen ajatellut, että vaikka olen ikäni kuvitellut potevani huonoa itsetuntoa, sitä minulla ei oikeasti ole koskaan ollut, koska olen aina uskaltanut olla oma itseni, vaikka minua on kiusattu ja olen pelännyt, mitä muut minusta ajattelevat. Hiljattain olen uskaltanut jopa julkisesti puhua unelmistani, jotka usean mielestä ovat aivan sfääreistä reväistyjä!

Antin puheet inspiroivat

NLP-kesän 2015 jälkeen olenkin sitten kiertänyt aika monta Antti Tuiskun keikkaa. Silmät sädehtien olen kuunnellut hänen puheitaan siitä, miten jokaisen pitäisi jumankauta lopettaa sen miettiminen, mitä muut meistä ajattelevat ja uskaltaa rohkeasti tavoitella omia unelmiaan. Ja että jokainen riittää omana itsenään. (Tätä viimeistä en ole vielä itse oppinut.)

Viime perjantaina katselin Yle Areenasta Antti Tuiskun haastattelun kirjan julkaisun tiimoilta. Se oli vähän samanlainen hetki kuin kesäkuinen aamu 2015, jolloin kuulin hänen haastattelunsa radiossa. Yhtäkkiä tajusin jotain todella oleellista omasta elämästäni.

Koulukiusaamistraumat aktivoituvat tanssitunnilla

Olen käynyt elokuusta 2017 lähtien lukuisilla tanssitunneilla, joista yhdellä olen ryhmässä, jossa olen ainoa toisia yli 20 vuotta vanhempi. Toisin sanoen kaikki muut osallistujat ovat teini-ikäisiä. Olen ihmetellyt sitä, miksi minua yhä yli vuoden jälkeen (!!) jännittää mennä kyseiselle tunnille ja mietin aina, mitäköhän muut minusta siellä mahtavat ajatella. Monta kertaa olen hävennyt itseäni siinä porukassa.

Yhtäkkiä perjantaiaamuna Antin koulukiusaamispuheita kuunnellessa asiat vaan loksahtivat aivoissani paikalleen, ja jokin kirkastui. Olen ennenkin tiennyt, etten ole käsitellyt omia koulukiusaamiskokemuksia juurikaan, vaan vakuutellut itselleni olevani vahva eivätkä siten kokemukset ole vaikuttaneet minuun mitenkään… Mutta yhtäkkiä tajusin, että juuri nimenomaan ne koulukiusaamiskokemukset ja vanhat haavat aukeavat ja aktivoituvat tuossa tanssiporukassa.

Ei sillä, että kukaan olisi ryhmässä ikinä ollut ilkeä minulle tai edes katsonut pahasti. Mutta yläaste- ja lukioikäisten keskellä kaikki nuo menneisyyden haamut heräävät henkiin, koska ihan kuten omina kouluaikoina, myös nyt erotun todella paljon joukosta. Ihan selvästi olen painanut tuskalliset kokemukset kouluajoilta jonnekin syvälle, koska en ole edes tunnistanut niiden aktivoitumista ennen kuin nyt!

”Sie oot ihan älyttömän rohkee”

Tiedän, että minulla olisi aihetta antaa itselleni tunnustusta siitä, että olen yli vuoden käynyt tunnilla, jossa minua jännittää ja olen jatkuvasti vahvasti epämukavuusalueella. Jotakin tämä selvästi kertoo motivaatiostani ja poikkeuksellisesta pitkäjänteisyydestäni sekä kyvystä haastaa itseäni. ”Sie oot iha älyttömän rohkee”, sanoi Antti minulle tavatessamme viime syksynä. Niin minäkin haluaisin uskoa.

Miten koulukiusaamiskokemukset ovat minuun vaikuttaneet? Uskon, että tätä aihetta minun täytyy käsitellä terapiassa, jonka nyt olen aloittanut. Tiedän, että niillä kokemuksilla on paljon tekemistä sen häpeän kanssa, jota tunnen jatkuvasti itsestäni. Lapsuuden kouluympäristössä en ole tuntenut, että kelpaan sellaisena kuin olen. Minussa on täytynyt olla jotain vikaa, kun en kelvannut omana itsenäni. Koulukiusaaminen on jättänyt syvän tunteen siitä, että olen huonompi kuin muut. Vaikka järjellä tiedän, ettei tämä ole totta, se ei poista syvää ja tuskallista tunnetta huonommuudesta ja arvottomuudesta. Tähän perustunee se, että olen kaikki nämä 40 vuotta uskonut potevani myös
huonoa itsetuntoa.

Useat henkilöt, jotka ovat menestyneet elämässään kuten Antti Tuisku, ovat niitä ihmisiä, jotka ovat osanneet kääntää menneisyyden kivuliaat kokemukset vahvuuksiksi ja ovat ammentaneet niistä voimaa. Antti Tuisku inspiroi minua valtavasti ja hänen esimerkkinsä antaa voimaa uskoa, että unelmat on mahdollista toteuttaa rankoista kokemuksista huolimatta – tai juuri niiden ansiosta.

”Antti Tapani” –vahva suositus kirjalle!

Antin puheet ovat suuresti inspiroineet minua.
Antti julkaisi omaelämäkerran 30.8.2018


lauantai 25. elokuuta 2018

”TERAPIA JA MATKA MINUUTEEN ALKAA”


Tällä viikolla aloitin puoli vuotta kestävän psykoterapiajakson erikoissairaanhoidon piirissä. En häpeä myöntää, että elämäni ensimmäistä kertaa käyn terapiassa. Koko kesän olin akuutissa avohoidossa. Voinee sanoa, että tämä on ollut elämäni rankin kesä.

Siitä olen iloinen ja kiitollinen, että kesäkuun puolivälistä lähtien olen pystynyt nukkumaan ilman lääkkeitä. Sitä ennen minulla oli seitsemän viikon jakso, jolloin en pystynyt lainkaan nukkumaan ilman uni- ja/tai rauhoittavia lääkkeitä. Toki jännitin ja mietin kovasti, miten nukkuminen sujuisi ilman lääkkeitä, mutta se onnistui paljon paremmin kuin olin etukäteen kuvitellut.

Nukkuminen ilman vahvoja lääkkeitä

Ensimmäisenä iltana (17.6), jolloin menin sänkyyn ilman lääkkeitä, olin käynyt tuttuni luona testaamassa Neurosonic-patjaa. Se on matalataajuudella värähtelevä patja, jonka on tieteellisesti todistettu vaikuttavan keskushermoston toimintaan ja helpottavan uniongelmia. Olin 37 minuutin Neurosonic-hoidon jälkeen selkeästi väsynyt ja nukahdin helposti. En heräillyt yöllä ja näin vilkkaasti unia. Toki tiesin, että nukkuminen ilman lääkkeitä ei todennäköisesti mitenkään voisi sujua näin hienosti. Eikä sujunutkaan. Kaksi seuraavaa yötä nukahdin kyllä kohtuu helposti, mutta heräsin n. klo 1 aikaan ja valvoin aina jonnekin klo 4:n liepeille. Toisen rikkinäisen yön jälkeen olin aamulla todella väsynyt.

Minulla sattui olemaan aika psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle juuri tuona päivänä kahden huonosti nukutun yön jälkeen. Minua kannustettiin ottamaan pieni määrä lääkettä, jotta varmistaisin hyvät yöunet ja jaksaisin taas sen jälkeen yrittää nukkumista ilman lääkkeitä. Minulla on ollut suuria vaikeuksia myöntää itselleni, että tarvitsen vahvoja lääkkeitä nukkumiseen, joten niinpä itsepäisesti pidin pääni ja menin seuraavanakin iltana nukkumaan ilman lääkkeitä, ja tällä kertaa nukuin sikeästi ja hyvin koko yön. Siitä lähtien olen pystynyt nukkumaan ilman lääkkeitä, mikä tuntuu todella isolta asialta.

Vointi paranee hiljalleen

Koska pystyn nyt nukkumaan ilman unilääkkeitä tai rauhoittavia, on vointini luonnollisesti kohentunut. En ole saanut paniikkikohtauksia kesäkuun alun jälkeen. Silti ahdistus on tunne, joka on läsnä elämässäni päivittäin. Se ei enää ole samanlaista rajua puristuksen tunnetta keskellä rintakehää, vaan on siirtynyt lievemmäksi paineen tunteeksi, joka ilmenee sekä oikealla että vasemmalla puolella rintakehääni.

En oletakaan, että ahdistus poistuisi elämästäni simsalabim:mäisesti taikasauvaa heilauttamalla, sillä ei se sillä tavalla ole elämääni tullutkaan. Ahdistusoireet ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa, ja niinpä on luonnollista, että niiden poistuminen ottaa oman aikansa. Pitää olla kärsivällinen ja hyväksyä ahdistus yhtenä tunteena itsessään. Sen sijaan, että kiihkeästi vastustelisi sitä, voisikin toivottaa sen tervetulleeksi ja suhtautua siihen myötätuntoisesti.

Mitä odotan terapialta?

Olen koko ajan tiennyt, että haluan terapiaan. Mutta vasta nyt olen siinä kunnossa, että pystyn aloittamaan terapiatyön. Olen mielestäni hyvin tietoinen siitä, mitkä asiat elämässäni ovat ajaneet minut tähän tilanteeseen, jossa nyt olen, mutta ymmärrän, että suurin syy ei ole missään ulkoisissa tapahtumissa, vaan siinä asenteessa, joka minulla on itseäni kohtaan. On häpeä, jota tunnen itsestäni. Riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteet. Se tunne, että minussa on jotain vikaa. Etten kelpaa sellaisena kuin olen. Olen lapsesta alkaen ollut kohtuuttoman itsekriittinen ja perfektionisti. Nämä ovat perimmäisiä syitä, miksi minua ahdistaa.

Tiedostan myös paremmin kuin hyvin, että mielialalääkkeet eivät ole ratkaisu ahdistuksen hoitoon. Toki ne ovat tärkeä osa hoitoa sen vuoksi, koska niiden avulla saa akuutit ahdistuksen oireet hallintaan ja ne mahdollistavat töihin palaamisen. Lääkkeillä hoidetaan oireita, ei syytä/syitä. Syy(t) hoidetaan terapiassa.

Aloitan terapiassa vailla mitään ennakko-odotuksia. Takanani on vasta yksi käynti, joka meni kokonaisuudessaan sen selittämiseen, mitä minulle on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Terapeutilla kun ei ollut muita lähtötietoja kuin tietokoneelle kirjattu oirekuvani. Se, mitä en ainakaan odota, on se, että terapeutti ratkaisee ongelmani. Ehei, se työ on tehtävä itse, ja uskon, että se tulee olemaan rankkaa työtä, jossa kaikki vanhat haavat revitään auki. Parhaimmillaan toivon terapeutin toimivan peilinäni omille ajatuksilleni.

Terapiaan menen avoinna ja paljaana, valmiina ottamaan vastaan sen, mikä tulee. Olen vakuuttunut, että tästä alkaa kiehtova ja moniulotteinen matka minuuteen. Myöhemmin jää vielä mietittäväksi se, haenko Kelan osittain kustantamaan 1-3 vuotta kestävään psykoterapiaan. Mutta sitä minun ei tarvitse tietää nyt. Yksi askel kerrallaan.

Tanssi on myös terapiaa

Olin keväällä puolitoista kuukautta kokonaan liikkumatta. Kevään lopulla palasin ohjaamaan tanssillista ryhmäliikuntaa muutamia tunteja viikossa. Kesällä ryhmäliikuntatunteja oli keskimäärin kahdesta viiteen viikossa. Vaikka nautin suunnattomasti ohjaajan työstäni, huomaan, etten ole samassa kunnossa kuin ennen romahdusta. Väsyn helpommin ja nopeammin. Ja kun väsyn, alkaa ahdistaa.

Rehellisesti sanottuna minua pelottaa aloittaa syyskuun alussa ns. normaalia ohjaustyötä, jolloin minulla on n. 15 ryhmäliikuntatuntia viikossa ja vielä omat tanssitunnit päälle. Tanssiminen on mahtavaa terapiaa, mutta koska henkinen kuorma on iso, myös fyysinen työ kuormittaa minua paljon enemmän kuin tavallisesti. Minun tuleekin kuulostella vointiani erityisen tarkasti ja nimenomaan suhtautua itseeni armollisesti ja myötuntoisesti – mikä ei tällä perfektionistin luonteella todellakaan ole helppoa!

Kiitollisuus lisää onnellisuutta

Vaikka tunnen joka päivä ahdistusta, tunnen myös paljon muita tunteita. Iloa, nautintoa, kiitollisuutta. Elämässäni on asioita, jotka on hyvin. Ja vaikka elämässäni on myös asioita, jotka aiheuttavat stressiä ja ahdistusta enkä voi niille itse mitään, voin silti suhtautua näihinkin tunteisiin myötätuntoisesti ja toivottaa ne tervetulleiksi. Se, että voi hyväksyä erilaiset tunteet itsessään, sekin tuntuu hienolta. Jos kykenee hyväksymään erilaiset tunteet ja antaa itselleen luvan kokea negatiivisiakin tunteita – myös tunteista irti päästäminen on helpompaa.

Joka ilta nukkumaan mennessä mietin yhdestä kolmeen asiaa, joista olen kiitollinen. Toisinaan niitä putkahtaa mieleen useampiakin. Kiitollisuus lisää onnellisuutta ja itsensä voi tuntea onnelliseksi, vaikka kokisi myös ahdistusta.

Tästä alkaa terapia – ja matka siksi ihmiseksi, joksi minun kuuluu kasvaa <3

Terapiassa olen valmis kohtaamaan kaikki kipeimmätkin tunteet, koska vain kohtaamalla ne ne laimenevat.


lauantai 16. kesäkuuta 2018

”LASIKATTO ROMAHTAA”


Huhtikuun puolivälissä kirjoitin, miten jouduin ylirasitustilan vuoksi ambulanssilla sairaalaan, ja kuinka päivystyksessä koin kauhunhetkiä yhtäkkisen sykkeen nousun vuoksi. Silloin luulin, että pohjakosketus oli siinä. Että siitä alkaisi hidas paraneminen. Olin niin väärässä. Toisaalta onneksi en tiennyt, mitä olisi vielä edessä.

Huhtikuun viimeisenä perjantain ja lauantain välisenä yönä en pystynyt nukkumaan lähes ollenkaan. Oloni oli huono ja epämääräinen ja kokemani ahdistus oli suurempaa kuin koskaan siihenastisessa elämässäni. Olin huhtikuun alussa saanut sairaslomaa melkein huhtikuun loppuun, mutta jälleen ei auttanut muu kuin hakeutua lääkäriin.

Ensimmäistä kertaa elämässä uni- ja mielialalääkkeet

Lääkäri oli vakuuttunut siitä, että kokemani oireet: sydämen tykytys, ahdistus, hengitysvaikeudet, painontunne rintakehällä, johtuvat masennuksesta/ahdistuksesta, mutta halusi kuitenkin sulkea pois sydämeen liittyvät fyysiset oireet. Hän määräsi minut sydämen ultraan, rasituskokeeseen sekä 48 h holteriin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin tilanteessa, jossa minulle määrättiin mielialalääkkeet. Suhtauduin niihin hyvin skeptisesti, mutta aloitin lääkkeiden syönnin ohjeen mukaisesti. Myöskään koskaan aiemmin elämässäni en ole kärsinyt univaikeuksista, mutta nyt totuus on se, etten ole huhtikuun lopun jälkeen pystynyt nukkumaan ilman unilääkkeitä.

Debytointi tanssijana jäi väliin

Näin jälkikäteen ajateltuna ei varmaankaan ole sattumaa, että kovimmat ahdistusoireet tulivat juuri sinä viikonloppuna, kun minun oli omasta aloitteestani määrä esiintyä Tanssikeskus Elementin kevätnäytöksessä. Oloni oli niin huono, että tämä esiintyminen jäi väliin. Se ei sinänsä harmita, koska tiedän, että olin siinä kunnossa, että en olisi millään ilveellä pystynyt suoriutumaan esiintymisestä.

Sovittua tanssiesitystä seuranneella viikolla kohtasin minulle valtavasti viimeisten puolentoista vuoden ajan stressiä aiheuttaneen tilanteen, kun omasta unelmaprojektistani Tähän aikaan ensi vuonna –ohjelmassa oli tulossa julkinen ja osa, jossa olin siskoni kanssa mukana, esitettiin televisiossa torstaina 5.5.2018. Ohjelman aiheuttama palaute pelotti niin paljon, että en pystynyt katsomaan ohjelmaa ilman rauhoittavaa lääkettä. Ne minulle oli määrätty vain paria päivää aiemmin tarvittaessa ahdistusoireita lievittämään.

Akuutissa avohoidossa saamassa apua

Vapun tienoilla ahdistus vain paheni ja oli päiviä, jolloin itkin viisi kertaa päivässä aivan hysteerisesti. Ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä hakemaan ulkopuolista apua.

Kävin useammassa paikassa keskustelemassa tilanteestani, mutta siinä vaiheessa, kun aloin saada suoranaisia paniikkikohtauksia, päädyin akuuttiin avohoitoon, jossa siis tälläkin hetkellä käyn viikoittain.

Paniikkikohtaukset tulevat minulle useimmiten iltaisin nukkumaan mennessä. Kun menen pitkäkseni sänkyyn, sydän alkaa hakata kuin hullu, rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Olen opetellut rentoutumista, yrittänyt keskittyä hengittämiseen, kuunnellut unimusiikkia YouTubesta ja yrittänyt olla läsnä tässä hetkessä.

Se, mikä on ollut vaikeinta, on ollut ahdistuneen olon hyväksyminen ja toivottaminen tervetulleeksi. Sen kokeminen on ollut niin musertavaa, että monta kertaa olen vain toivonut pääseväni siitä eroon. Yön pimeimpinä ja vaikeimpina tunteina olen pelännyt kuollakseni sekoavani ja olevani varma, että seuraavana päivänä hakeutuisin suljetulle osastolle.

Kaikki sydämessäni on niin kuin kuuluukin

Minulle ei tullut yllätyksenä, että toukokuun lopulla otetut sydämen ultraääni-, rasitus- ja holterkokeet olivat ok. Minulla ei ole sydänvikaa ja kaikki sydämessäni on niin kuin kuuluukin. Tämä tieto on kuitenkin merkittävästi rauhoittanut mieltäni, sillä olen pelännyt oireideni kertovan sydäninfarktista tai jostain muusta vakavasta.

Koska olen yksityisyrittäjä, olen koko tämän kevään ajan tehnyt jossain mittakaavassa töitä, mutta ryhmäliikuntaa palasin ohjaamaan toukokuun lopussa 1,5 kuukauden tauon jälkeen. Ensimmäisten ohjattujen tuntien jälkeen koin voimakkaita ahdistusoireita, jotka johtuivat voimakkaasta sykkeen kohoamisesta (jälleen mieleni yhdisti sykkeen kohoamisen vaaraan ja esimerkiksi sairaalan päivystyksessä koettuihin kauhun hetkiin äkillisestä sykkeen noususta ja monitorien kovista piippauksista). Liikunnan pariin palaaminen on kokonaisuutena tuntunut todella hyvältä.

Ahdistusoireille ja paniikkikohtauksille on tyypillistä se, että alkaa välttää tilanteita, joissa oireita on saanut. Itselläkin on ollut voimakas tarve vältellä sykkeen kohoamista aiheuttavia tilanteita, mutta totesin jo heti alkuvaiheessa, että tämä on tuhoon tuomittu tie. Välttämiskäyttäytyminen rajaa hyvin nopeasti sinut vain omaan kotiin neljän seinän sisälle, eikä sittenkään ole mitään takeita, ettei kokisi ahdistusta.

Mielialalääkkeiden hidas hyväksyminen

Minulle on ollut äärimmäisen vaikea hyväksyä sitä, että olen tässä kohtaa elämässäni siinä tilanteessa, että tarvitsen mielialalääkkeitä. Ensimmäinen ajatus on ivallinen kysymys:”Enkö muka kestä elämää muuta kuin lääkkeiden vaikutuksen alaisena?” Olen aina ollut erittäin ankara ja tuomitseva itseäni kohtaan. En ole koskaan riittänyt itselleni. Aina on löytynyt jokin syy ruoskia itseäni. Tämä kysymys toistaa samaa kaavaa.

Yhtä hyvin voisin verrata tilannetta esimerkiksi korvatulehdukseen. Ajatellaan, että menisin lääkäriin korvasäryn vuoksi, ja hän toteaisi minulla korvatulehduksen, johon määräisi antibioottikuurin. Sen sijaan, että hyväksyisin antibioottireseptin sanoisinkin, että eiköhän se aikanaan parane itsestäänkin, että enpä taida. Millä tavalla mielen sairaus on erilainen kuin fyysinen sairaus? Ainakin sen olen huomannut, että ihmisten on paljon helpompi suhtautua fyysisiin sairauksiin kuin henkisen puolen vastaaviin.

Mielialalääkkeet aloitettuani olin joka toinen päivä vakuuttunut, että nämä eivät vaikuta mitenkään olooni ja että lopetan niiden syömisen. Se, mikä jollain lailla avasi silmäni, oli lääkärikäynti kesäkuun alussa. Silloin täytin saman masennusoirekyselyn, jonka olin täyttänyt kolme viikkoa aiemmin toukokuun puolivälissä. Ensimmäisellä kerralla pisteet tarkoittivat vakavaa masennusta, kun taas jälkimmäisellä kerralla enää lievää masennusta.

En tietenkään väitä, etteikö käymilläni keskusteluilla ja itseprosessoinnilla ole ollut mitään merkitystä mielialan kohoamiseen, mutta olen varma, että lääkkeillä on oma osuutensa kokonaisuudessa. Sen jälkeen olen myöntänyt itselleni ja hyväksynyt, että nyt olen sellaisessa tilanteessa, että tarvitsen näitä lääkkeitä. Ja kyllä, vielä tulee päivä, että pystyn nukkumaan ilman unilääkkeitä ja pystyn jättämään mielialalääkkeet. Mutta juuri nyt tärkeää on hyväksyä itsensä sellaisena kuin olen, rikkinäisenäkin, tässä hetkessä.

Lasikatto romahtaa

Viime lokakuussa sain kesken ohjaamani Lavis-tunnin inspiraation runoon, jonka nimeksi tuli ”Lasikatto  romahtaa”. Inspiraatio sai alkunsa Kaija Koon kappaleesta Supernaiset, jossa on säe lasikatosta. Alun perin kirjoitin runon kuvaamaan sitä lasikaton läpi romahtamiseen verrattavissa olevaa tunnetta, joka minulla olisi sinä päivänä (päivä ei silloin vielä ollut tiedossa), kun Tähän aikaan ensi vuonna –ohjelma ja oma osa esitetään televisiossa ja joudun ikään kuin alastomana astumaan julkisuuden valokeilaan. Runo menee näin:

"Sinä päivänä
romahdan lasikaton lävitse
tuhansien kimaltelevien sirpaleiden keskelle


Valokeilassa
Kylmällä lattialla
Ilkialasti unelmani kanssa


Katsokaa nyt tuota haihattelijaa
Miten sillä on pokkaa?
Kuvitteleeko se jotain itsestään?

Ihoni on vereslihalla
Kehoni ruhjeille hakattu
Mutta siinä minä vain olen"
- Laura 3.10.2017

Nyt, kun luen runoa, se voisi kertoa paitsi unelmani julkiseksi tulosta, myös yhtä hyvin siitä päivästä huhtikuun lopussa, kun henkinen terveyteni romahti. 

Henkisen romahduksen myötä olen joutunut vastatusten sen tosiasian kanssa, että oma asenteeni itseäni kohtaan on ollut omiaan edesauttamaan kaiken tämän ahdistuksen syntyä. Vaikka kukaan muu ei olisi minua ruoskinut, olen itse tehnyt sitä aina, säälimättä. Nyt olen siinä pisteessä, että en selviä enää itseni kanssa muuttamatta asennettani itseäni kohtaan. Jollain ironisella tavalla siis näen, mitä universumi yrittää minulle tätä kautta opettaa. Rakkautta ja armollisuutta itseäni kohtaan. Niitä, mitä en ole koskaan osannut.

Päivä kerrallaan minä toivun. Ja opin rakastamaan itseäni.

Kesäkuun alussa palasin kahden kuukauden tauon jälkeen rakkaan tanssiharrastukseni pariin. Tanssiminen tuntui äärimmäisen hyvältä. Ihana ja inspiroiva tanssinopettajani Diana Anttila käski minun joka aamu sanoa itselleni ääneen:"Olen upea." Minun on aina ollut vaikea nähdä itseäni samassa valossa kuin useimmat muut näkevät.

 


lauantai 5. toukokuuta 2018

”SUURIN UNELMANI ON PÄÄSTÄ ANTTI TUISKUN TAUSTATANSSIJAKSI”



Nyt se on julkista: Viime torstaina 3.5.2018 esitettiin Nelosella 4. osa uutuusohjelmasta Tähän aikaan ensi vuonna, jossa kerroin minun suurin unelmani olevan päästä Antti Tuiskun taustatanssijaksi. Olin ohjelmassa mukana identtisen kaksoissiskoni Iina Huhmarniemen kanssa, jonka unelmana oli puolestaan haastatella nelinkertaista F1-maailmanmestari Sebastian Vetteliä omaan blogiinsa. Iinan unelma toteutui ohjelmassa asetetun vuoden sisällä, minun ei.

Joku (aika moni) voisi kysyä, mistä revin tällaisen unelman? Tällaisen unelman, joka kuulostaa täysin epärealistiselta, utopistiselta, yksinkertaisesti MAHDOTTOMALTA. Olen 40-vuotias ja tanssinut vasta vähän aikaa. Työurani olen tehnyt taloushallinnon parissa, vaikka olenkin ohjannut tanssillista ryhmäliikuntaa (Zumba, Lavis) päätyöni ohella useita vuosia. Siitä huolimatta tavoitteeni on päästä tanssimaan Suomen kovimman poptähden eli Antti Tuiskun taustalle.

Irtisanoutuminen talousvastaavan töistä

Mennään ajassa hiukan taaksepäin. Toteutin ison muutoksen työelämässä kaksi vuotta sitten keväällä, kun irtisanouduin taloushallinnon vastaavan pestistä kohdattuani niin ison arvoristiriidan, jonka kanssa en yksinkertaisesti voinut elää. Yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä seuraavaksi tekisin. En järjen tasolla, mutta sydämen tasolla tiesin – tosin vielä silloin minulla ei ollut rohkeutta myöntää sitä edes itselleni.

Kävin vielä irtisanomisaikanani muutosvalmentaja Maaretta Tukiaisen luona, jonka kanssa oli tarkoitus määritellä uusi tavoite ja suunta työelämälleni. Olisin halunnut silloin, toukokuun alussa 2016 kertoa tästä tavoitteesta, mutta en uskaltanut, koska minua hävetti. Häpeän tunnetta kesti kuukausikaupalla. En aluksi pystynyt itsellenikään myöntämään, että voin haluta näin absurdilta kuulostavaa asiaa! Niin paljon olen elämäni aikana kärsinyt itsetunto-ongelmista ja lytännyt itseäni, etten yksinkertaisesti uskaltanut antaa sydämeni äänen kuulua.

Unelmakarttaverkkokurssi ja TV-ohjelmaan ilmoittautuminen

Loka-marraskuussa 2016 osallistuin Hidasta elämää –sivuston järjestämälle Unelmakarttaverkkokurssille. Kurssin aikana tein erilaisia meditaatio- ja mielikuvaharjoitteita, kirjoitin ja piirsin liittyen unelmaani, ja vähitellen pahimmat häpeän tunteet itsestäni alkoivat hälvetä. Kuulostaa uskomattomalta, mutta kun kurssi päättyi marraskuun 2016 lopulla, kurssin päättymistä seuraavalla viikolla bongasin Facebookista mainoksen Nelosen uudesta TV-ohjelmasta Tähän aikaan ensi vuonna. Kuuntelin intuitiotani, kirjoitin hakemuksen sinne sen enempää miettimättä ja lähetin sen.

Sain tiedon ohjelmaan valitsemisesta tammikuun 2017 alussa. Samoihin aikoihin aloitin tanssiharrastuksen Tanssikeskus Elementillä Hyvinkäällä. Olen käynyt showtanssissa, hiphopissa, MTV Style ja hot heels –tunneilla ja lisäksi minulla on ollut joka viikko yksityistunti. Tanssiharrastuksen aloittaminen on vaatinut minulta jokaviikkoista epämukavuusalueelle menoa. Fakta on ollut se, että MTV Style –tunneilla olen ollut puolet vanhempi kuin seuraavaksi vanhin ryhmässä, enkä taidollisesti ole lähellekään ollut muiden tasolla. Se on vaatinut siitä luopumista, että vertailisi itseään kenenkään muuhun kuin itseensä tai että miettisi, mitä muut minusta ajattelevat. Se, että olen silti viikko toisensa jälkeen haastanut itseäni ja mennyt tunnille, kertoo jotain motivaationi tasosta. Taika tapahtuu epämukavuusalueella.

Miksi juuri Antti Tuisku?

Miksi sitten Antti Tuisku? Antti Tuisku on inspiroinut minua suuresti jo muutaman vuoden ajan. Jotain kolahti minuun peruuttamattomalla tavalla kesällä 2015, kun olin eräänä kesäaamuna ajamassa NLP-koulutukseen Helsinkiin ja kuulin radiosta Antti Tuiskun haastattelun. Hän kertoi haastattelussa itsetunto-ongelmistaan ja koulukiusaamistaustasta, juuri samanlaisista asioista, joista itse olen kärsinyt koko elämäni.

Kesästä 2015 lähtien aloin käydä Tuiskun keikoilla ja inspiroiduin miehen karismasta ja olin joka kerran aivan myyty, kun hän välispiikeissään puhui siitä, miten kannattaa lopettaa sen ajatteleminen, mitä muut meistä ajattelevat ja tavoitella rohkeasti omia unelmia. Antti Tuisku on itse luonut oman uransa Siwan kassasta Suomen kovimmaksi poptähdeksi ja Suomen Madonnaksi. Oman unelmani saavuttaminen edellyttäisi vastaavanlaisen kasvutarinan toteuttamista.

Mielessä olenkin nauranut lukuisia kertoja, miten repäisevältä kuulostaisi urapolku: PK-YRITYKSEN TALOUSVASTAAVASTA SUOMEN KOVIMMAN POPTÄHDEN TAUSTATANSSIJAKSI!! Mutta Antti itse on niin mahtava esimerkki siitä, että kun sitkeästi tekee töitä, mikä tahansa on mahdollista, ja se inspiroi minua aivan valtavasti. Kuka lopulta voi ennalta määrittää, mitä kukakin meistä voi saavuttaa?

Minun intohimoni on viimeiset kahdeksan vuotta ollut tanssiminen. Antti Tuisku puolestaan on minua tällä hetkellä suurimmin inspiroiva henkilö. Olisihan aivan mieletöntä, jos nämä kaksi voisi yhdistää!

Pääsin kertomaan Antille unelmastani henkilökohtaisesti

En onnistunut vuoden aikana toteuttamaan unelmaani. Mutta olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden tavata Antti Tuiskun henkilökohtaisesti, katsoa häntä syvälle suoraan silmiin ja kertoa unelmastani hänelle. Niin paljon kuin olen hävennyt itseäni, oli ihmeellistä, että Antin seurassa en hävennyt yhtään. Hänen seurassaan oli helppoa olla oma itseni, vaikka en yhtään tiennyt, miten hän reagoisi. 

Antti kehui minua mielettömän rohkeaksi ja kehotti jatkamaan tanssimista, kuvaamaan omaa tekemistä säännöllisesti ja osallistumaan kaikkiin mahdollisiin audition-tilaisuuksiin. Juuri näin aion tehdä. Kun kerroin Antille tuntevani itseni hieman hulluksi, kun haaveilen näin suuria, hän totesi rohkeuden ja hulluuden välisen eron olevan hyvin pieni :) Joka kerta, kun mietin tapaamista Antin kanssa, se saa minut hymyilemään.

Oli ikimuistoinen hetki päästä kertomaan suurimmasta unelmastani henkilökohtaisesti Antti Tuiskulle itselleen.
 Pääsin myös tutustumaan hänen keikkabussiinsa. (Kuva Eeva Rantanen)


Vaikka unelmani ei toteutunut Nelosen Tähän aikaan ensi vuonna –ohjelman puitteissa, en todellakaan ole luopumassa unelmastani. En ole luopumassa siitä siitäkään huolimatta, että Antti on kesäkuun lopun jälkeen jäämässä ainakin vuoden keikkatauolle. Rakastan tanssimista ja nautin siitä, kun voin jatkuvasti oppia uutta, haastaa itseäni ja kehittyä. Rakastan tanssimista Antin musiikin tahtiin. Tanssiessa voin aina olla juuri se kuka olen.

Uskalla seurata sydäntäsi

Minusta on äärimmäisen tärkeää uskaltaa tavoitella niitä asioita, jotka vetävät sinua puoleesi ja jotka ovat lähtöisin omasta sydämestä. Tavoitella omia unelmia eikä antaa kenenkään muun määrittää sitä, mitä sinä voit tavoitella tai mitä voit saavuttaa. Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut sanovat. Ei myöskään sillä, hyväksyykö joku muu sinun unelmia tai ei.

Elämä on liian lyhyt, että kannattaisi pelätä epäonnistumista. Sitä paitsi, kuka edes määrittää, mikä on epäonnistumista? Yhtä hyvin voi ajatella, että ei ole mitään onnistumista tai epäonnistumista - on vain erilaisia ratkaisuja ja asioita, joiden seuraukset ovat erilaisia. Ainoa varma tapa epäonnistua on se, että ei uskalla edes yrittää.

Tänään menen illalla Antti Tuiskun Mun on pakko twerkkaa –areenakiertueen päätöskeikalle Hartwall Arenalle ja kuuntelen jälleen silmät sädehtien hänen kannustuspuhettaan siitä, kuinka me jokainen riitetään juuri sellaisena kuin ollaan. Kuinka jokaisella on oikeus olla just sitä, mitä haluaa olla ja kuinka kannattaa lopettaa sen ajatteleminen, mitä muut meistä ajattelee ja rohkeasti tavoitella omia unelmiaan. Nämä puheet ovat menneet perille. Niistä inspiroituneena minä jatkan pitkäjänteisesti oman unelmani tavoittelemista, että jonain päivänä tanssin hänen kanssaan<3

En ikinä pysty kuvailemaan millään sanoilla sitä, miltä tuntui katsoa minua suuresti inspiroivaa miestä suoraan silmiin ja kertoa hänelle unelmastani <3 Antti kehui minua rohkeaksi. Jotta itsekin uskoisin sen paremmin, olen teetättänyt sisustustarran hänen sanoistaan:"Sie oot älyttömän rohkee" ja laittanut sen jääkaapin oveen :) (Kuva Eeva Rantanen)

Tapaaminen Antin kanssa oli hyvin lämminhenkinen, aito, välitön ja rento. Hänen seurassaan oli helppoa olla oma itsensä. (Kuva Eeva Rantanen)







maanantai 16. huhtikuuta 2018

AMBULANSSILLA SAIRAALAAN – YLIRASITUSTILA PAKOTTI PYSÄHTYMÄÄN


Lauantaina 7.4.2018 palattuani muutama tunti sitten kotiin rakkaan isoäitini uurnanlaskutilaisuudesta koin elämäni pelottavimpia ja pysäyttävimpiä hetkiä. Yhtäkkiä alkoi rintaa puristaa, silmissä sumeni, ja taju meinasi lähteä. Sinä iltana lähdin ambulanssilla sairaalaan, jossa vietin yön päivystyksessä.

EKG:ssä ja verikokeissa ei näkynyt mitään hälyttävää, mutta olin koko yön kiinni monitoreissa ja jatkuvassa seurannassa. Pelottavin kokemus tapahtui puolenyön aikaan, jolloin sykkeeni nousi normaalista 60:stä salamannopeasti yli 150:een, ja monitori alkoi huutaa. Vaikka syke tasaantui suhteellisen nopeasti, pelästyin todella pahasti. Se oli elämäni ensimmäinen ja ainoa kerta, kun olen pelännyt henkeni edestä. Monitorin huutaessa olin varma, että se näyttäisi kohta viivaa ja tämä oli nyt tässä. Tämä siitäkin huolimatta, että hoitajat vakuuttelivat kaiken olevan hyvin.

Sairaalan päivystyksessä klo 2:35. Tätä yötä en unohda koskaan.


Sinä yönä päivystyksessä en nukkunut kuin pari tuntia. Senkin vain ja ainoastaan sen ansiosta, että pyysin rauhoittavan lääkkeen. Aamuyön tunteina päivystävä lääkäri tuli luokseni ja totesi ykskantaan tilanteeni johtuvan stressistä ja että voisin oman harkintani mukaan mennä jälleen maanantaina töihin (ohjaamaan viisi ryhmäliikuntatuntia).

Sunnuntaiaamuna minulle kerrottiin, että aamupalan jälkeen voin lähteä kotiin. En tavannut enää lääkäriä. En saanut mitään ohjeita, minne minun kannattaisi hakeutua tai mitä tehdä. Kun kyseessä ei ollut päivystyksen piiriin kuuluva akuutti asia, ei nähty millään lailla tarpeelliseksi antaa mitään jatkohoito-ohjeita tai -suosituksia.

Elämäni pahin sairastelukierre

Olen tänä keväänä kokenut elämäni pahimman sairaskierteen, joka siis edelsi tuota sairaalaepisodia. Maaliskuun puolivälin jälkeen kärsin kovasta päänsärystä ja vetämättömästä olosta. Ohjatessa tanssillista ryhmäliikuntaa molemmat korvani menivät lukkoon ja tuntui lievää poltetta keuhkoputkissa. Mitään varsinaista flunssaa nuhan, yskän tai kuumeen kera ei koskaan tullut. Peruin oireiden seurauksena osan seuraavan viikon ryhmäliikuntatunneista.

Vajaa viikko oireiden alkamisesta minulla oli henkisesti hyvin raskas päivä. Olin saattamassa rakasta isoäitiäni viimeiselle matkalle ja olin itkenyt paljon sinä päivänä. Hautajaisia seuraavana yönä heräsin todella voimakkaisiin keuhkoputkioireisiin. Tuntui voimakasta poltetta koko rintakehän alueella. Hetken aikaa mietin, onko minulla sydäninfarkti tai jokin vakava kohtaus. Kävin lääkärissä seuraavana päivänä, ja lääkäri diagnosoi viruksen aiheuttaman keuhkoputkentulehduksen todettuaan, ettei CRP-arvo ole koholla. Sain viikon sairauslomaa.

Olin pois liikunnanohjaajan työstä lääkärin kirjoittaman 6 sairauslomapäivän ajan, ja lisäksi neljän päivän mittaisen pääsiäisviikonlopun.

Tiistai 3.4. oli ensimmäinen päivä, jolloin olin ohjaamassa jälleen ryhmäliikuntaa. Kiinnitin huomiota siihen, että hengästyin paljon helpommin kuin yleensä, ja hikoilin tavallista enemmän. Ajattelin sen siinä vaiheessa johtuvan siitä, että olen ollut reilun viikon tekemättä mitään ja sairaana, joten kuntoni on huonontunut.

Saman viikon torstaina vedin omat tanssitreenit aivan täysillä, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna ei ehkä ollut maailman paras idea. Keuhkoputkipolte ilmaantui seuraavana yönä, ja perjantaiaamuna ohjatessa aamun ensimmäistä tuntia oloni muuttui niin huonoksi, että päätin perua kaksi seuraavaa ohjaustuntia. Jälleen asioin lääkärin pakeilla, ja hän kirjoitti viikon sairaslomaa määrittelemättömän ylähengitystieinfektion vuoksi. Tätä lääkärikäyntiä seuraavan päivän iltana lähdinkin sitten ambulanssilla sairaalaan.

Ylirasitustila on yhdistelmä fyysisiä ja henkisiä asioita

Jossain vaiheessa aloin ajatella, että ehkä minun tilanteessani on kyse jostain muustakin kuin flunssasta toinen toisensa perään. Onneksi erittäin hyvä ystäväni patistamalla patisti minut varaamaan ajan liikuntalääketieteen erikoislääkärin vastaanotolle Helsinkiin.

Kävin Pippa Laukan vastaanotolla Töölön Mehiläisessä maanantaina 9.4. Kertoilin hänelle asioita elämästäni eikä tullut millään lailla yllätyksenä, että diagnoosi oli ilmeinen ylirasitustila. Sen syntymiseen tarvitaan useimmiten sekä henkisiä että fyysisiä asioita. Itse ohjaan 18 tuntia ryhmäliikuntaa viikossa, minkä päälle minulla on omia tanssitreenejä 5 tuntia viikossa. Väitän, että nämä fyysiset asiat pelkästään eivät olisi aiheuttaneet minulle tätä tilaa, sillä olen jo pitkään liikkunut erittäin paljon.

Henkisellä puolella elämääni on viimeisten puolen vuoden aikana mahtunut siskon pojan vakava sairastuminen, oma asumusero ja rakkaan isoäidin kuolema. Samaan aikaan olen tehnyt töitä saavuttaakseni isoimman unelmani, stressannut sen julkiseksi tulemisesta ja valmistautunut elämäni ensimmäiseen soolotanssiesitykseen. Liikuntalääketieteen erikoislääkäri Pippa Laukan mukaan aika monelle ihmiselle jo pelkästään yksi noista asioista riittää laukaisemaan ylirasitustilan.

D-vitamiinin ja raudan puutos

Sain lähetteen joukkoon verikokeista otettavia tutkimuksia, joista paljastuikin D-vitamiinin ja raudanpuute ja joiden hoitamiseen nyt keskityn. Joskus olenkin miettinyt, kun liikun valtavia tuntimääriä päivässä, että osaankohan syödä oikein, riittävästi ja riittävän monipuolisesti? Ainakin sain vastauksen siihen kysymykseen: En osaa. Harkitsen vakavasti ravintoalan ammattilaisen käyttämistä jatkossa, jotta vastaavaa ei pääse enää tapahtumaan.

Olen sairauslomalla vielä tämän viikon, minkä jälkeen on tarkoitus päästä palaamaan töihin. Rehellisesti sanottuna olen ollut huonoimmassa kunnossa IKINÄ. En ole osannut pitää itsestäni huolta. En ole pitänyt itseäni riittävän tärkeänä, että osaisin laittaa itseni etusijalle. En ole osannut olla lainkaan armollinen itselleni. Tämän tajusin perustavaa laatua olevalla tavalla vasta sen jälkeen, kun sairaalasta päästyä ensin olin kävellyt 4 kilometrin matkan kotiin, ja sen jälkeen jatkoin kaksi päivää töiden tekoa kotona tietokoneen ääressä. Sittenkin, kun minulle tuli niin huono ja ahdistunut olo viime viikon tiistaina, päätin mennä TISKAAMAAN, jotta huono olo menisi ohi, ja vasta sen jälkeen tuli mieleeni ajatus: Pitäisiköhän mennä sänkyyn lepäämään?

Armollisuutta itseäni kohtaan

Viime viikon keskiviikkona ja torstaina en kyennyt nousemaan sängystä. Voin todella huonosti. Rintaa puristi vähän väliä ja nukuin 12 tuntia yössä. Siitä lähtien vointini on alkanut hiljalleen parantua, mutta olen ollut supervarovainen kaikessa. Tuntosarvet herkkinä olen kuunnellut omaa vointiani ja huolehtinut siitä, että lepään aina, kun minusta siltä tuntuu. En vaadi itseltäni muuta kuin että muistan syödä säännöllisesti, juoda riittävästi vettä ja nukkua aina, kun siltä tuntuu. Oma vointini, niin fyysinen kuin henkinen, on nyt kaikista tärkeintä.

Luonnossa liikkuminen on parasta terapiaa ja toipumista ylirasitustilaan - kunhan vain malttaa liikua riittävän rauhallisesti ja itseään kuunnellen.


Kantapään kautta siis opettelen armollisuutta itseäni kohtaan. Kun en sitä muuten ole oppinut, universumi järjesti minulle tällaisen kokemuksen, jotta näkisin, että olen arvokas, tärkeä ja minun pitää huolehtia itsestäni. Minusta huolehtiminen on minun vastuulla. Mikään ei ole niin tärkeä kuin oma terveys. Olen myös oppinut, että ylirasitustila voi tulla tehdessä niitä asioita, joita rakastaa yli kaiken.

Kuunnelkaa kehoanne ja itseänne – se kyllä kertoo, milloin on syytä hiljentää<3