Herkän Runoilijan Blogi

Olen tänä syksynä totaalisesti vaihtamassa alaa. Aikaisempi toimistossa tietokoneen takana istuminen, numeroiden pyörittäminen ja syvällinen analysointi vaihtuu ihmisten edessä olemiseen, innostamiseen ja liikunnan ohjaamiseen. Jos olen rehellinen, minua pelottaa suuresti. Olen luonteeltani ujo ja introvertti, jolle suuret sosiaaliset tilanteet saattavat olla kuormittavia tai jopa painajaismaisia, koska en vaan osaa olla niissä luontevasti tai keksi mitään puhuttavaa. Joku saattaisi kysyä, miksi ihmeessä olen tekemässä tällaisen alan vaihdon, jos minua kerran pelottaa? Liikunta on minulle intohimo. Olen lapsesta saakka ollut himoliikkuja, jonka lajit ovat vaihdelleet baletista judoon, yleisurheiluun ja jääkiekkoon. Säännöllinen ryhmäliikkuja olen ollut vuodesta 2000 lähtien, jolloin liityin jäseneksi isoon kuntokeskukseen silloisella kotipaikallani. Zumban rantauduttua kotikunnalleni vuoden 2010 alusta olin totaalisesti myyty. Suurin syy siihen lienee ollut se, että zumbatunnillan

Minä, pian 40, tulin sinuiksi oman kroppani kanssa vasta ihan viime vuosina. Ihmiset,  jotka katsovat minun kuviani, eivät usko minua. Enhän ole ylipainoinen eikä ulkonäössäni ole mitään vikaa. Minulla kesti melkein 40 vuotta oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, mikä vaati niin henkistä (ominaisuudet, luonteenpiirteet) kuin fyysistä (oma vartalo) hyväksyntää ja asenteiden muuttamista. Olen lapsuudessani ollut ja vieläkin osittain hyvin poikatyttö. Alle kouluikäisenä minulla oli aivan lyhyeksi leikatut hiukset eivätkä naapuruston lapset tienneet, olenko tyttö vai poika. Lapsena ulkonäköni oli poikkeava, koska yläleukani oli huomattavasti alaleukaa edempänä, minkä vuoksi minua kiusattiin. Kiusaaminen alkoi esikoulussa ja jatkui lukioikään asti. Edempänä ollut yläleuka korjattiin oikomishoidossa, mutta sen jälkeen keksittiin uusia syitä kiusata. Kuten se, että oli hikari koulussa tai että sukunimi oli Hilpeä. Teinivuosina aloin harrastaa judoa. Olen ikäisekseni ollut ai