Herkän Runoilijan Blogi

Tänä aamuna olin kirjoittamassa päiväkirjaan vaaleanpunaisen joulukuusen valossa rauhallisesti siemaillen aamukahvia, kun sain yllättäen puhelun entisestä työpaikastani. Se palautti silmänräpäyksessä mieleeni kaikki ne ahdistavat viimeisten työviikkojen aikaiset fiilikset viime keväältä, ja tunsin oloni todella ahdistuneeksi. Mitä enemmän aikaa kuluu sieltä lähtemisestä, sitä enemmän voimistuu tunne siitä, että se oli tismalleen oikea ratkaisu. Tänä päivänä tunnen jopa syvää kiitollisuutta siitä ristiriitatilanteesta, johon jouduin. Se pakotti minut ikään kuin hyppäämään jyrkänteeltä ja luottamaan, että  jollain lailla siivet kantaa. Vuotta 2016 on jäljellä enää neljä päivää, ja katse kääntyy kohti uutta uljasta vuotta 2017. Tehdessäni tästä vuodesta tilinpäätöstä omassa mielessäni olen varma, että tulen vielä vanhakin muistamaan tämän vuoden. Tehtyäni yli 10 vuotta työtä, jota en koskaan juurikaan kokenut omakseni, uskalsin lopulta hypätä pois oravanpyörästä – joskin ulkopuolisen

Vietin viime viikonloppua yhdessä identtisen kaksoissiskoni Iinan kanssa. Suuren fanitukseni perässä olimme varanneet perjantaina liput Antti Tuiskun keikalle Ikaalisiin ja lauantaina Hämeenlinnaan. Parasta viikonlopussa oli vedet silmissä nauraminen tyhmille, mitään sanomattomille asioille täysin selvin päin tai yhtä lailla se, että voi täysin ja koko ajan olla oma itsensä tarvitsematta peitellä itsestään mitään puolia. Omana itsenä oleminen ei kaikkien ihmisten seurassa ole itsestään selvää tai se, että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Näin ollen siskoni oli juuri se henkilö, jonka seurassa minua ei lainkaan hävettänyt näin nelikymppisenä vetää perjantaina hotellihuoneessa jalkaani mustia, rock-henkisiä remmisolkileggingsejä tai mustaa rintaliivitoppia, puhumattakaan farkkuliivistä, jonka rinnuksiin olen anttituiskumaisesti lisännyt merkin ”Warning I fuck back”. Jonkun muun seurassa kyseinen asuvalinta olisi saattanut herättää vähintäänkin kummaksuntaa ja minut leima