Herkän Runoilijan Blogi

Kello oli tänään 4.50, kun makasin olohuoneen matolla kädet sivuilla, kämmenet ylöspäin ja itkin hysteerisesti kasvojen vääristyessä tuskasta. Olin nukkunut muutaman tunnin unilääkkeellä ja herännyt klo 3 saamatta enää unta. Kello 4.30 nousin lopulta ylös ja aloin tehdä TRE:tä (Trauma Reliesing Exercises), koska halusin purkaa tunteita kehostani. TRE-terapia on osoittautunut varsin hyväksi tavaksi siihen kohdallani. Flunssasta uusi romahdus Sairastuin pari viikkoa sitten alkavaan flunssaan, mutta minulle ei missään vaiheessa ilmestynyt muita oireita kuin kova kurkkukipu ja vetämätön olo. Sen jatkuttua 10 päivää, menin lääkäriin, jossa todettiin poskiontelontulehdus kummallakin puolella. Sain viikon antibioottikuurin, jota nyt takana kolme päivää. Flunssan ja tulehduksen myötä hävisivät jälleen yöuneni. Olen ollut sairaslomalla yli kolme kuukautta. Näinä kolmena kuukautena minulla on ollut mahdollisuus ilman aikataulupaineita nauttia asioista, joita rakastan j

Tänään vietetään Maailman Mielenterveyspäivää. Omalla kohdallani voin kiitollisena todeta, että pienin askelin mennään kohti valoa. On kulunut kaksi ja puoli kuukautta siitä, kun mieleni romahti totaalisesti, ahdistus valtasi kehon ja mielen ja yöunet hävisivät totaalisesti. Olen ollut sairaslomalla kahdeksan viikkoa. Nuo kahdeksan viikkoa ja näillä näkymin lokakuun loppuun jatkuva sairasloma on mahdollistanut minulle sen, että voin keskittyä tekemään niitä asioita, jotka voimaannuttavat minua. Sellaisia asioita, joita tekemällä tunnen palautuvani stressistä ja lamauttavista ahdistuksen tunteista. Mikä tärkeintä, minulla ei ole ollut mitään aikatauluja tai suorittamisen/suoriutumisen velvoitteita. Liike on lääke Liikunta on ollut aina minulle erityisen lähellä sydäntä. Nytkin, jopa rankimman ahdistuksen keskellä, olen käynyt rakastamillani tanssitunneilla, koska olen tuntenut saavani voimaa tanssimisesta. Tanssitunnit ovat nimenomaan olleet niitä harvoja hetkiä, kun olen

Jotkin asiat annetaan intuitiivisesti sisältä käsin. En olisi voinut kuvitellakaan vielä perjantaina 13. syyskuuta istuessani alas television ääreen katsomaan Vain Elämää –sarjan 10. tuotantokautta, mitä siitä vielä seuraisi. Suuresti ihailemani Antti Tuisku esitti jaksossa jäätävän riipaisevan version PMMP:n kappaleesta Joku raja, ja tuo kappale pääsi aivan ihoni alle. Seuraavana yönä heräsin neljältä aamuyöllä paniikkikohtaukseen, josta oli vaikea rauhoittua. Aamulla jaoin Instagramin stoorissa Spotifyn kautta kuvan Tuiskun uudesta kappaleesta ja kirjoitin kuvaan:”Uus terapiabiisi”. Vielä silloin minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tapahtuisi. Lauantaipäivänä syntyi ajatus. Entä, jos pyytäisin tanssinopettajaani Diana Anttilaa tekemään kappaleeseen koreografian, ja treenaisin sitä yksityistunneillani? Se tuntui hyvältä idealta. Kunnes sain saman päivän aikana vielä villimmän ajatuksen: Entä, jos tekisin koreografian itse? Se olisi minulle ensimmäinen kerta ikinä. Samana

Perjantaina katselin kotisohvalta käsin odotetun Vain Elämää –sarjan 10. tuotantokauden varsinaista ensiosaa: Antti Tuiskun päivää. Antti avautui osassa muun muassa siitä, miten jatkuvasti kamppailee riittämättömyyden tunteiden kanssa. Hän myös kertoi, miten vaikeaksi koki mennä ensimmäisenä koulupäivänä Tampereella Varalan Urheiluopiston kouluruokalaan, kun mieleen tulvivat kaikki muistot koulukiusaamisesta ja siitä, että mihinkään pöytään ei ollut sopivaa istua. Sanotaanko näin, että monen (itseni siihen mukaan lukien) Antti Tuisku on viimeisimpiä ihmisiä, joilta odottaisi ulkoisten asioiden perusteella tällaisia ongelmia! Samalla tämän tajuaminen on äärimmäisen lohdullista. Sisäiset myrskyt eivät näy ulospäin Olen ollut voimakkaan   ahdistuksen takia sairaslomalla jo kolme viikkoa. Tänä aikana   en ole ohjannut yhtään ryhmäliikuntatuntia, mutta joitain yksittäisiä taloushallinnon asioita on ollut pakko hoitaa. Tällaisiin lukeutuu lyhyt palaveri asiakkaani tilintarkastajan

SISKON SURU Psykoterapiaa on nyt takana neljä kuukautta. Käyn tällä hetkellä siis Kelan tukeman psykoterapian ensimmäistä vuotta. Vaikka nyt on vasta ensimmäinen vuosi menossa, tiedän jo nyt, että haen toistakin vuotta. Käsiteltäviä asioita on niin paljon. Sellaisiakin, joita en ole vielä kertaakaan elämässäni uskaltanut työstää. Mielenterveyteni romahti toistamiseen tänä keväänä samoihin aikoihin, kun siskoni keskimmäinen poika kuoli syöpähoitojen seurauksena saamaansa infektioon ja monielinvaurioon. Sitä ennen siskoni oli läpikäynyt jo puolitoista vuotta syöpähoitoja, ensin nuorimman poikansa ja sittemmin keskimmäisen poikansa kanssa. Tänä aikana olen läpikäynyt aikamoisen negatiivisten tunteiden skaalan, jota en ole käsitellyt muutoin kuin päiväkirjassani. Tämän enkelin vein sisarelleni, kun tapasimme ensimmäistä kertaa hänen poikansa kuoleman jälkeen.   Negatiivisten tunteiden kirjo Päällimmäiset tunteet ovat olleet suru, pelko, huoli ja viha. Niiden kaverina

Edellisessä blogitekstissäni (29.4.2019) kirjoitin, että sooloesityksen esittäminen teini-ikäisten ryhmissä oli paljon jännittävämpi paikka kuin mitä itse Hyvinkääsalissa esiintyminen tulisi olemaan. Kuinka väärässä olinkaan! Kenraaliharjoitus perjantaina 3.5. Lähdin luottavaisin mielin kenraaliharjoituksiin perjantaina 3.5. iltapäivällä. Siellä tapahtui kuitenkin jotain sellaista, mihin en osannut mitenkään varautua ja mikä ei ollut kertaakaan edes häivähtänyt mielessä – soolon kenraalissa jalkani tärisivät aivan holtittomasti koko esityksen alun korkokenkäkävelyn ajan! Tärinä helpotti tuolitanssiosuuden alkaessa, ja olin iloinen, että pystyin viemään tanssin läpi alun tapahtumista huolimatta. Kun katsoin kenraalin tanssia videolta, oli kävely erittäin epävarman ja rauhattoman näköistä. Ihmekös tuo, kun jalat tärisee holtittomasti kuin Bambilla liukkaalla jäällä! Kenraaliharjoituksesta jäi erittäin ahdistunut olo, ja ahdistus paheni vain iltaa myöden kotona. Myöhäisillan

Ensi sunnuntaina 5.5.2019 esiinnyn Tanssikeskus Elementin kevätnäytöksessä Hyvinkääsalissa klo 19 näytöksessä toistamiseen sooloesityksellä. Vaikka tämä on toinen sooloesitys, minua jännittää enemmän kuin ensimmäisellä kerralla viime joulukuussa. Sooloesityksen lisäksi olen mukana tanssimassa aikuisten show-, aikuisten hiphop-, MTV Style- ja heels-ryhmissä. Kuten aiemmista, useammistakin kirjoittamistani blogiteksteistä käy ilmi, olen kohdannut ja työstänyt viimeisten vuosien aikana runsaasti häpeää. Tästä huolimatta tai juurikin tästä johtuen sain eräänä yönä helmikuussa nukkuessani idean tulevasta sooloesityksestäni. Kävelen esityksessä sisään Guessin 11-senttisissä koroissa jäätävän upealla kävelyllä valokeilan seuratessa minua muuten pimeällä lavalla. Tiesin jo silloin, että tämä ei tule olemaan minulle mikä tahansa esitys. Se tulee olemaan tietynlainen kliimaksi häpeätyöskentelyssäni. Myöskään se ei ole sattumaa, että kävely tapahtuu Fifty Shades of Grey –elokuvan tunnus

Olen 41-vuotias, ollut 22 vuotta saman miehen kanssa, ja nyt, viimeisen vuoden ajan meillä on ollut parasta seksiä ikinä. Vain puolitoista vuotta sitten ajattelin, että seksi on jotain sellaista, joka ei kuulu minun elämääni ja olin jo kokonaan luopumassa siitä. Siihen aikaan seksi ei ollut enää pitkään aikaan kuulunut avioliittoonikaan. Viimeiset kolme vuotta olen työskennellyt intensiivisesti häpeän kanssa. Niiden ajatusten kanssa, että olen jotenkin viallinen, kelpaamaton, riittämätön enkä ainakaan kenenkään rakkauden arvoinen. Nämä ajatukset eivät mitenkään vähiten ole näkyneet seksuaalisuudessa. Tiedostan tosin oman taakkani ja traumani liittyen oman seksuaali-identiteettini ja seksuaalisen puolen kehittymiseen. Minun ensimmäiset varsinaiset seksikokemukseni olivat 17-vuotiaana itseäni parikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa. Näiden jälkeen hän katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi:”Kai sä ymmärrät, että kaikki asiat, joita tehdään sängyssä, on tosi rumia.” Minä olin

Edellisen blogikirjoituksen julkaisin juuri, kun olin palannut mieheni kanssa yhteisen katon alle, joulukuun puolivälissä. Tiesin, että ratkaisu oli sitä, mitä halusin ja olin varma päätöksestäni, mutta siitä huolimatta se aiheutti reaktion, jota en ollut osannut odottaa. Oloni on rakastettu ja onnellinen. Yöunet lähtivät ja ahdistus palasi Jo pelkkä muutto oli fyysisesti todella raskas, siitäkin huolimatta, että minulla oli muuttofirma ja kaksi miestä kantamassa tavarat vanhasta asunnosta ulos ja uuteen sisään. Olin pakannut 50 laatikollista tavaraa yksin ja myös purkanut yksin. Olin fyysisesti todella rasittunut. Edellisellä viikolla oli ollut debytointi tanssinäytöksessä. Muutama päivä muuton jälkeen menetin yöuneni. En pystynyt nukkumaan ja olin kovasti ahdistunut. Illalla sänkyyn mennessä sydämeni hakkasi. Jouduin turvautumaan rauhoittaviin lääkkeisiin sekä unilääkkeisiin pystyäkseni nukkumaan. Joulu meni tässä sumussa enkä heti ymmärtänyt, mitä minulle oli tap