”IDENTTINEN KAKSONEN ON SIELUNSISAR, JONKA KANSSA VOI JAKAA KAIKEN”

Vietin viime viikonloppua yhdessä identtisen kaksoissiskoni Iinan kanssa. Suuren fanitukseni perässä olimme varanneet perjantaina liput Antti Tuiskun keikalle Ikaalisiin ja lauantaina Hämeenlinnaan. Parasta viikonlopussa oli vedet silmissä nauraminen tyhmille, mitään sanomattomille asioille täysin selvin päin tai yhtä lailla se, että voi täysin ja koko ajan olla oma itsensä tarvitsematta peitellä itsestään mitään puolia. Omana itsenä oleminen ei kaikkien ihmisten seurassa ole itsestään selvää tai se, että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.

Näin ollen siskoni oli juuri se henkilö, jonka seurassa minua ei lainkaan hävettänyt näin nelikymppisenä vetää perjantaina hotellihuoneessa jalkaani mustia, rock-henkisiä remmisolkileggingsejä tai mustaa rintaliivitoppia, puhumattakaan farkkuliivistä, jonka rinnuksiin olen anttituiskumaisesti lisännyt merkin ”Warning I fuck back”. Jonkun muun seurassa kyseinen asuvalinta olisi saattanut herättää vähintäänkin kummaksuntaa ja minut leimattu siinä sivussa aikamoiseksi friikiksi, mutta ei siskoni silmissä, joka on aina hyväksynyt minut sataprosenttisesti sellaisena kuin olen ja ymmärtänyt minua täysin minun tarvitsematta sanoa sanaakaan.

Valmistautumassa Antti Tuiskun keikalle 9.12.2016

Olemme pienistä lapsista saakka olleet hyvin läheisiä ja toistemme parhaita kavereita. Tosin vanhempamme tukivat myös erillisten identiteettiemme kehittymistä antamalla meille hyvin erilaiset nimet sekä pukemalla meidät aina erilaisiin vaatteisiin. Koulussa olimme esikoulusta lähtien samalla luokalla. Siellä meillä piti olla nimikirjain kaulassa, sillä opettaja ei erottanut meitä. Meillä oli samanlaiset ja –pituiset hiukset ja äänemme ovat aina olleet niin samanlaisia, etteivät edes vanhempamme erota meitä puhelimessa. Yläaste- ja lukioiässä meistä oli hauskaa aiheuttaa hämmennystä opettajissa vaihtamalla paikkaa luokassa, sillä heillä samoin kuin luokkatovereilla oli vaikeuksia erottaa meitä toisistaan.

Vasta teini-iässä aloimme hankkia hieman eri harrastuksia ja eri kavereita. Vaikka meissä on hyvin paljon samaa, myös eroja löytyy, varsinkin sen jälkeen, kun olemme muuttaneet lapsuudenkodista pois. Olemme löytäneet kummatkin aviopuolisot samasta työpaikasta ja lapsemme ovat lähes samanikäisiä. Kuitenkin toimimme täysin eri ammateissa (siskoni on lastentarhanopettaja) ja meillä on erilaiset kiinnostuksen kohteet. Iinan suurin fanituksen kohde on F1, josta hän on säännöllisesti kirjoittanut blogia vuodesta 2011 alkaen. (Blogi on luettavissa osoitteessa www.inlovewithf1wrc.blogspot.com) Yhteisiä intohimoja meillä on liikunta, kuten zumba, avantouinti ja kävely sekä palava into kirjoittamiseen.

Minulla ja Iinalla on telepaattinen yhteys. Monta kertaa toinen on aloittanut lauseen, jonka puolestaan toinen on lopettanut. Ällistyttävin juttu sattui muistaakseni jouluna 1996, jolloin asuimme viimeistä vuotta kotona vanhempien luona, ja olimme toisistamme tietämättä ja mitenkään erikseen toivomatta ostaneet toisillemme joululahjaksi samanlaiset mustat, karvareunaiset sormikkaat! Meidän välinen yhteys on suhteessamme parasta. Mitä tahansa sanoo, tietää, että toinen ymmärtää sataprosenttisesti. Niinpä välillämme ei ole koskaan ollut mitään asioita, joita emme olisi voineet jakaa. Riidelleet olemme vain aniharvoin. Identtisen kaksoissiskon tukeen on asiassa kuin asiassa aina voinut luottaa, iästä ja tilaneesta riippumatta.

Oikeastaan ainoa negatiivinen asia, joka kaksosuudesta on joskus aiheutunut, on ympäristön olettamus (teini-iässä), että olemme ikään kuin yksi ja sama henkilö ja automaattisesti ajattelemme kaikista asioista samalla tavalla. Se oli lähinnä ärsyttävää. Aikustuttuamme ja muutettuamme eri paikkakunnille tätä ongelmaa ei ole enää esiintynyt.

Hassuinta, mitä kaksosuus on aiheuttanut? Tyrmäävän yhdennäköisyyden ansiosta lapsena ei aina tarvinnut kummallakin olla voimassaolevaa bussikorttia, kun saattoi lainata siskon lippua J Hassuja ovat myös silloin tällöin eteen tulevat tilanteet, kun jompikumpi huomaa esimerkiksi jossain julkisessa kulkuneuvossa jonkun tuijottavan pitkään... Nyt, kun tilanne on tullut niin monta kertaa vastaan, osaa jo itse kysyä:”Luuletkohan mua Iinaksi...?” Olisihan kamalaa jättää tilanne selvittämättä ja antaa toisen luulla, että olen muuttunut niin ylimieliseksi, etten enää tunne ja tervehdi...

Yhteiset tapaamisemme ja viikonloput ovat aina yhtä odotettuja. Välillämme oleva ainutlaatuinen yhteys mahdollistaa niin vedet silmissä aivan älyttömille asioille nauramisen kuin syvällisen, maailmoja syleilevän keskustelunkin. Olen äärettömän kiitollinen, että minua on elämässä siunattu tällaisella ihmisellä enkä koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä. Suhteemme on ainutlaatuinen ja paras ystävyyssuhde, jonka ikinä voin saada. <3

Antti Tuiskun inspiroimien kuvien ottaminen keikkailtoina on yksi harrastus, jonka uskon ehkä vain siskoni ymmärtävän täydellisesti ;) Tämänkin kuvan ottaminen kesti paitsi kauan ja kirvoitti aikamoiset naurut ennen lopullista versiota! (Oikeanpuoleinen kuva on Antti Tuisku by Seppälä -malliston mainoskuva keväältä 2016)