Herkän Runoilijan Blogi

Tänä aamuna olin kirjoittamassa päiväkirjaan vaaleanpunaisen joulukuusen valossa rauhallisesti siemaillen aamukahvia, kun sain yllättäen puhelun entisestä työpaikastani. Se palautti silmänräpäyksessä mieleeni kaikki ne ahdistavat viimeisten työviikkojen aikaiset fiilikset viime keväältä, ja tunsin oloni todella ahdistuneeksi. Mitä enemmän aikaa kuluu sieltä lähtemisestä, sitä enemmän voimistuu tunne siitä, että se oli tismalleen oikea ratkaisu. Tänä päivänä tunnen jopa syvää kiitollisuutta siitä ristiriitatilanteesta, johon jouduin. Se pakotti minut ikään kuin hyppäämään jyrkänteeltä ja luottamaan, että  jollain lailla siivet kantaa. Vuotta 2016 on jäljellä enää neljä päivää, ja katse kääntyy kohti uutta uljasta vuotta 2017. Tehdessäni tästä vuodesta tilinpäätöstä omassa mielessäni olen varma, että tulen vielä vanhakin muistamaan tämän vuoden. Tehtyäni yli 10 vuotta työtä, jota en koskaan juurikaan kokenut omakseni, uskalsin lopulta hypätä pois oravanpyörästä – joskin ulkopuolisen

Vietin viime viikonloppua yhdessä identtisen kaksoissiskoni Iinan kanssa. Suuren fanitukseni perässä olimme varanneet perjantaina liput Antti Tuiskun keikalle Ikaalisiin ja lauantaina Hämeenlinnaan. Parasta viikonlopussa oli vedet silmissä nauraminen tyhmille, mitään sanomattomille asioille täysin selvin päin tai yhtä lailla se, että voi täysin ja koko ajan olla oma itsensä tarvitsematta peitellä itsestään mitään puolia. Omana itsenä oleminen ei kaikkien ihmisten seurassa ole itsestään selvää tai se, että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Näin ollen siskoni oli juuri se henkilö, jonka seurassa minua ei lainkaan hävettänyt näin nelikymppisenä vetää perjantaina hotellihuoneessa jalkaani mustia, rock-henkisiä remmisolkileggingsejä tai mustaa rintaliivitoppia, puhumattakaan farkkuliivistä, jonka rinnuksiin olen anttituiskumaisesti lisännyt merkin ”Warning I fuck back”. Jonkun muun seurassa kyseinen asuvalinta olisi saattanut herättää vähintäänkin kummaksuntaa ja minut leima

Olin kuluneella viikolla ohjaamassa ryhmäliikuntaa alkavan flunssan kourissa ja ilahduin kovasti, kun useampi ihminen kehui minua vuolaasti ja monisanaisesti ylistäen, miten paljon iloa ja energiaa annan heidän päiviinsä ja miten he aina odottavat minun tuntiani. Tämän johdosta julkaisin seuraavan Facebook-päivityksen:”Ei ole sanoja, miten paljon saan voimaa ihmisten palautteista <3 Varsinkin tällaisena päivänä, kun ohjaa ihan puolikuntoisena... Samalla mietin, että tein yli 10 vuotta työtä, jossa en koskaan kokenut tätä tunnetta. Silti tunnen olleeni menestyneempi ja parempi edellisessä työssäni (!?)” Vasta, kun painoin ”julkaise”-nappia, tajusin, mitä olin kirjoittanut. Ajattelenko todella näin?? Todella ristiriitaisesti kirjoitettu. Miten voi tuntea olevansa vähemmän menestynyt, jos kerran työstä saa niin paljon voimaa itse ja pystyy tuottamaan sitä myös muille? Viime kevääseen saakka olin tehnyt työurani taloushallinnon parissa. Se ei ole koskaan ollut minulle tietoinen val

Katsoin eilen koskettavan dokumentin ”Menestyksen hinta” Yle Areenasta, jossa poptähti Antti Tuisku kertoi koulukiusaamisen sävyttämästä lapsuudestaan sekä sen aiheuttamista epävarmuuden tunteista ja huonosta itsetunnosta. Niin menestynyt kuin hän onkin, hänen on ollut pakko menneinä vuosina hakeutua terapiaan käsittelemään omia pään sisäisiä asioita. Pakko myöntää, että minun oli äärimmäisen helppoa samaistua Tuiskun fiiliksiin,  ja ehkä juuri sen takia dokumentti kosketti minua niin syvältä. Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt huonosta itsetunnosta. Suurin syy siihen on ollut koulukiusaaminen ja se, ettei ole oikein kunnolla koskaan tuntenut kuuluvansa joukkoon, vaan aina on ollut jollain lailla erilainen ja erottunut joukosta. Koulukiusaaminen alkoi ala-asteella ja jatkoi lukioon saakka. Olen aina ollut hyvin tunnollinen oppilas, mikä oli yksi syy kiusaamiseen. Lukion päästötodistuksen lukuaineiden keskiarvo taisi olla 9.8. Muita syitä kiusaamiseen olivat mm. erikoinen sukun

Inspiraatio saattaa iskeä ihan oudoilla hetkillä. Kuten silloin, kun olen täyttämässä pyykinpesukonetta, yhtäkkiä tajuntaani iskeytyy runon säkeitä, jotka on pakko kirjoittaa ylös. Tai sama tapahtuu, kun olen ajamassa autolla ja yhtäkkiä tulee pakonomainen tarve ajaa tien sivuun ja kirjoittaa ajatukset ylös. On myös ollut sellaisia iltoja, jolloin olen mennyt nukkumaan, mutta yhtäkkiä runon säkeitä alkaa pyöriä päässä, enkä saa unta, ennen kuin runo on kirjoitettu talteen. Inspiraatio on hieno asia. Koskaan ei voi tietää, milloin se iskee! Kun inspiraatio iskee, mitä tahansa voi syntyä. Yleensä ei voi etukäteen tietää, milloin se hetki tulee. Jos oikein tietoisesti yrittää synnyttää inspiraatiota ja tuotosta paperille, yleensä silloin kaikki tökkii eikä mikään suju. Luovaa tilaa ja inspiraatiota ei voi pakottaa, mutta sen syntymistä voi edesauttaa. Monta kertaa luova tila syntyy vasta sitten, kun tietoisesti lakkaa yrittämästä, päästää irti. Joistain asioista on heti ensi hetk

Olen aina ollut hyvin tunteellinen ja herkkä ja reagoinut voimakkaasti sellaisiinkin asioihin, joiden ei olisi periaatteessa pitänyt koskettaa minua millään tavalla. Tämän vuoksi olen pitänyt itseäni epänormaalina ja friikkinä, mutta sen jälkeen, kun reilu vuosi sitten ymmärsin olevani erityisherkkä, en enää ihmettele elämäni tapahtumia. Elämäni meni ylösalaisin keväällä 1992, jolloin olin 14-vuotias. Katsoin tuolloin äitini ja sisareni kanssa elokuvan Huuto vapaudelle, joka kertoo Etelä-Afrikassa vallinneesta apartheidista 1960- ja 1970-luvuilla. Ennen elokuvan näkemistä minulla ei ollut mitään tietoa, mitä tapahtui Etelä-Afrikassa. Ei kai ihmekään, se on 10000 kilometrin päässä eikä näin ollen kovin lähellä sitä elämää, jota itse elin. Elokuvan näkeminen oli minulle järjettömän iso shokki, en osaa sitä sanoin kuvailla. Se, että ihmisiä kohdeltiin eriarvoisesti ihonvärin ja rodun takia ja jopa kylmäverisesti tapettiin, ei mahtunut 14-vuotiaan teinitytön tajuntaan. Elokuvan nä

Tunsin torstaina oloni levottomaksi. En sillä tavalla, että pelkäisin tai stressaisin jotain, vaan pelkästään hyvällä tavalla levottomaksi. Vatsassani leijaili tuhansia perhosia, samalla tavalla kuin joskus teininä ennen jonkun oikein mukavan pojan tapaamista. Vähän aikaa tajuntaani yritti tunkea ajatus, että hei, en ole enää mikään teini, vaan keski-ikäinen nainen ja levottomuus johtuu siitä, että olen seuraavana päivänä menossa Antti Tuiskun keikalle (ehkä kymmenettä kertaa!). Ihan ohikiitävän hetken esitin itselleni retorisen kysymyksen:”Onko minussa jotain vikaa?”. Kunnes päätin, että en aio edes pohtia asiaa. Olen oma itseni ja ikä on vain numeroita. Minulla on oikeus olla sellainen kuin olen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Maailmassa on aivan liian helppoa alkaa ajatella sitä, mitä muut ajattelevat. Entä, jos näytän liian lihavalta? Entä jos erotun liikaa joukosta vaatteillani tai hiustyylilläni? Sitten, jos alkaa ajatella sitä, huomaa, ettei voikaan olla ehkä lai

Olen koko ikäni melkeinpä vihannut juoksemista. Siitä huolimatta viime keväänä päätin astua epämukavuusalueelle ja asettaa itselleni haastavan tavoitteen – osallistua 3.9.2016 Helsingissä järjestettävään Midnight Run –tapahtumaan ja juosta 10 km yhtäjaksoisesti alle puoleentoista tuntiin. Sitä ennen olin myös valmistautunut harjoittelemaan säännöllisesti itselaatimani juoksuohjelman mukaan. Niin – ja sitouttaakseni itseni entistä tiukemmin tähän projektiin, olin investoinut 150 euroa uusiin juoksulenkkareihin! Viime kesä oli poikkeuksellinen koko elämäni mittakaavassa. Olin lähes koko kesän omalla lomalla miettien uutta suuntaa elämälleni, joten siinä sivussa minulla oli aikaa harjoitella juoksemista. Lähdin liikkeelle hyvin kevyesti: vaikka ryhmäliikunnan ohjaajan töistä johtuen minulle on kohtalainen kunto, siitä huolimatta aloitin lenkeistä, joissa aluksi juoksin yhden minuutin ja kävelin kolme. Lenkkejä en minään viikkona tehnyt kahta useampaa. Olin yllättynyt, että

Tänä kesänä ja syksynä olen hakeutunut luontoon, metsään ja järven rannalle useammin kuin koskaan aiemmin vastaavana ajanjaksona. Olen ollut niin rikki sisältä ja tiedostanut, että luonto voi auttaa minua paitsi eheytymään myös antamaan voimaa muuttaa elämäni suuntaa. Olen kiitollinen siitä, että tunnen itseni niin hyvin tietääkseni, mitä rikkinäinen sisimpäni eniten kaipaa. Muistan, miten toukokuun loppupuolella olin eräänä lämpöisenä kevätpäivänä pakannut uimakamppeeni ja suunnannut päiväksi lapsuudenkesieni maisemiin mummon luokse. Muistan sen tunteen, kuinka menin laiturille istumaan, levitin pyyhkeeni, aurinko paistoi ja lämmitti kasvojani, aallot liplattivat laituriin, ja minulla kaikki padot aukesivat. Istuin yksin laiturilla ja vain itkin. Suolaiset kyyneleet valuivat pitkin poskiani kuin pienet purot. Olin tehnyt hieman aiemmin ison päätöksen irtisanoutua edellisestä työpaikastani ja se oli ensimmäinen hetki, jolloin syvällä sisimmässäni todella ymmärsin, mitä olin tehnyt

Olen tänä syksynä totaalisesti vaihtamassa alaa. Aikaisempi toimistossa tietokoneen takana istuminen, numeroiden pyörittäminen ja syvällinen analysointi vaihtuu ihmisten edessä olemiseen, innostamiseen ja liikunnan ohjaamiseen. Jos olen rehellinen, minua pelottaa suuresti. Olen luonteeltani ujo ja introvertti, jolle suuret sosiaaliset tilanteet saattavat olla kuormittavia tai jopa painajaismaisia, koska en vaan osaa olla niissä luontevasti tai keksi mitään puhuttavaa. Joku saattaisi kysyä, miksi ihmeessä olen tekemässä tällaisen alan vaihdon, jos minua kerran pelottaa? Liikunta on minulle intohimo. Olen lapsesta saakka ollut himoliikkuja, jonka lajit ovat vaihdelleet baletista judoon, yleisurheiluun ja jääkiekkoon. Säännöllinen ryhmäliikkuja olen ollut vuodesta 2000 lähtien, jolloin liityin jäseneksi isoon kuntokeskukseen silloisella kotipaikallani. Zumban rantauduttua kotikunnalleni vuoden 2010 alusta olin totaalisesti myyty. Suurin syy siihen lienee ollut se, että zumbatunnillan

Minä, pian 40, tulin sinuiksi oman kroppani kanssa vasta ihan viime vuosina. Ihmiset,  jotka katsovat minun kuviani, eivät usko minua. Enhän ole ylipainoinen eikä ulkonäössäni ole mitään vikaa. Minulla kesti melkein 40 vuotta oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, mikä vaati niin henkistä (ominaisuudet, luonteenpiirteet) kuin fyysistä (oma vartalo) hyväksyntää ja asenteiden muuttamista. Olen lapsuudessani ollut ja vieläkin osittain hyvin poikatyttö. Alle kouluikäisenä minulla oli aivan lyhyeksi leikatut hiukset eivätkä naapuruston lapset tienneet, olenko tyttö vai poika. Lapsena ulkonäköni oli poikkeava, koska yläleukani oli huomattavasti alaleukaa edempänä, minkä vuoksi minua kiusattiin. Kiusaaminen alkoi esikoulussa ja jatkui lukioikään asti. Edempänä ollut yläleuka korjattiin oikomishoidossa, mutta sen jälkeen keksittiin uusia syitä kiusata. Kuten se, että oli hikari koulussa tai että sukunimi oli Hilpeä. Teinivuosina aloin harrastaa judoa. Olen ikäisekseni ollut ai

Nyt se on varmistunut. Päätös, että minusta tulee ensi syksystä alkaen kokopäivätoiminen ryhmäliikunnanohjaaja. Aika iso muutos verrattuna muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen, jolloin työni oli vastata yrityksen taloushallinnosta. On kertakaikkiaan mahtava olo siitä, että monta kuukautta vellonut epätietoisuus tulevasta työurasta on taakse jäänyttä elämää ja uusi suunta selvillä. Taloushallinnon työt saavat jäädä ainakin seuraavaksi vuodeksi. Asiat järjestyvät aina lopulta – tavalla tai toisella – se on klisee, mutta totta. Joskus täytyy kyetä sietämään epätietoisuutta jonkin aikaa, jotta pystyy tekemään oikean ratkaisun tai jotta näkee oman tiensä. On ihan ok, että ei aina tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Joskus on hyvä olla ihan vain paikallaan. Ratkaisut eivät tule pakottamalla, joskus ne ottavat aikaa. Hetkittäin mietin, että koska olisin uskaltanut tehdä tämän ratkaisun, jos en viime keväänä olisi edellisessä työpaikassani päätynyt tilanteeseen, jossa yrityksen tek

Istuin eilen työhaastattelussa Helsingissä, jossa kertoilin rekrytointifirman edustajalle asioista, joita minulle on tänä keväänä tapahtunut ja siitä totaalisesta työuran muutoksesta, jota olen tässä kesän aikana suunnitellut. Kouluttautumisesta kysyttäessä tulin maininneeksi käymäni NLP-kurssit kesinä 2014 ja 2015. Kun kerroin syyn, miksi lähdin aikanaan NLP-kurssille, haastattelija ei uskonut minua. Olin rehellinen ja kerroin, että ilmoittauduin mukaan sen vuoksi, koska halusin päästä eroon huonosta itsetunnosta. Haastattelija naurahti ja sanoi:”Sinulla huono itsetunto? En usko. Istut siinä niin avoimena ja itsevarmana ja viimeisen päälle huoliteltuna kauniine kynsinesi.” Nämä sanat olen kuullut lukuisia kertoja aiemmin, mutta tällä kertaa ne kolahtivat jostain syystä erityisesti. Olen koko elämäni (pian 40 vuotta) uskotellut itselleni, että minulla on huono itsetunto. Johonkin kun oikein kovin uskoo ja itselle toitottaa, niin eihän sitä enää muuna kuin totuutena voi pitää. Vaikka u