HÄPEÄN VARJOSSA

Olin hyvissä ajoin keväällä sopinut valokuvaussession parhaan ystäväni suositteleman ja käyttämän valokuvaajan Maria Kalmin kanssa viime viikolle Kaukasten Juhlatalolle Hyvinkäällä.  Olin etukäteen pyytänyt häntä ottamaan tanssillisia valokuvia minusta, koska oma ajatukseni oli omalla tavallaan ikuistaa tämä unelmien vuosi ja tanssiprojekti valokuvien muodossa, joihin voisi aina halutessaan palata.

Valmistautumista kuvaukseen

Valokuvaaja Maria Kalmi on aivan ihana persoona ja lämmin ihminen. Tullessaan paikalle hän pyysi minua istumaan alas ja kuuntelemaan Anna Puun kappaleen Mestaripiirros. Se ei sanonut minulle etukäteen mitään, mutta kappale pääsi hädin tuskin alkuun, kun liikutuin, herkistyin ja kyyneleet vaan tulvivat silmiini. Ajatus siitä, että voisin olla Luojan luoma mestaripiirros tai suoranainen ihme, ei yksinkertaisesti ole ikinä vahingossakaan juolahtanut mieleeni. Koko elämäni olen puhunut itselleni vain ankarasti, arvostellen ja mitätöiden.

Juttelimme hyvän tovin juhlatalon salissa, ennen kuin Maria alkoi laittaa hiuksiani lämpörullilla ja tupeerauksella pystyyn ja meikkaamaan kasvojani vahvasti. Vaikeudet alkoivat siinä vaiheessa, kun hiukset oli laitettu, meikkaus valmis ja vaatteet vaihdettu ja oli aika astua parrasvaloihin. Tunsin erittäin suurta epämukavuutta ja epävarmuutta olostani.

Ristiriita ulkoisen ja sisäisen välillä

Kun Maria pyysi musiikin soidessa minua olemaan seksikäs ja elehtimään seksikkäin liikkein, menin viimeistäänkin aivan lukkoon. Pelkkä ajatus tanssimisesta spontaanisti ja musiikkiin heittäytymisestä täysin intuitiivisesti oli selkeästi epämukavuusalueella, mutta kun siihen vielä lisättiin ajatus seksikkäältä näyttämisestä, en olisi voinut olla enemmän epämukavuusalueella. 

Spontaania tanssimista mm. Antti Tuiskun musiikin tahtiin. Kuva Maria Kalmi

Maria sanoi, että hän näkee valtavan suuren ristiriidan sen välillä, miltä näytän ulospäin ja toisaalta, kuinka tunnen itsestäni sisältäpäin. Tässä vaiheessa halusin mennä peilin eteen ja katsomaan itseäni. Kyllä, omastakin mielestäni näytin todella upealta ja kauniilta, kun katsoin itseäni peilistä. Miksi sitten en saa samaa tunnetta kehoni sisälle? Häpeä. Siellä se on. Syvästi juurtuneena ja kietoutuneena sydämeeni. Häpeä itsestä. Huonommuus, kelpaamattomuus, riittämättömyys. Täysi nolla.

Spontaania heittäytymistä

Lähdimme vetämään henkeä ja ottamaan valokuvia ulos. Riisuimme sukat ja kävelimme paljain jaloin vihreällä nurmikolla auringon paistaessa ja tuulen havisuttaessa puiden lehtiä juhlatalon lähimaastossa. Nurmikko tuntui pehmeältä paljaan jalkapohjan alla. Samaan aikaan tuli tunne, ihan kuin omat juuretkin olisivat kasvaneet maan sisälle. Yhtäkkiä sain idean puiseen keinuun hyppäämisestä. Mieleeni tuli lapsuuden kesät ja yhtäkkiä intouduin ottamaan hurjat vauhdit ja tekemään valtavan loikan keinusta, ennen kuin Maria edes ehti ikuistaa hetkeä kameralle. Miten olikaan helppoa heittäytyä lapsuuden tunnelmiin, keinua ihan kuin olisi pieni lapsi, mitenkään ajattelematta, miltä se näyttää? Siinä tilanteessa uskalsin heittäytyä. Tarttua hetkeen.

Miksi ei heittäytyisi elämään pää edellä lapsen tavoin? Lakkaisi kritisoimasta itseään ja antaisi vaan mennä.
 Kuva: Maria Kalmi

Rikkinäisenäkin ehjä, keskeneräisenäkin kokonainen

Palasimme vielä ulkokuvaussession jälkeen saliin. Maria otti minusta kuvia valoisan ikkunan äärellä, ja samalla juttelimme lapsuuden muistoistani. Koko kuvaussession koskettavin hetki oli kuitenkin vielä tulossa. Lopussa laitoin Mestaripiirros-kappaleen uudelleen soimaan taustalle ja nojasin juhlatalon puiseen seinään kuljettaen käsiäni molemmin puolin kehoani seinää vasten. Siinä hetkessä minun päähäni iskostui ajatus, että olen keskeneräisenäkin kokonainen, rikkinäisenäkin ehjä. Siinä hetkessä sain pienen häivähdyksen kehollisesta tunteesta, miltä tuntuisi ajatella itsestään olevansa mestaripiirros tai suoranainen ihme.

Anna Puun Mestaripiirros -kappaletta herkistyneenä kuunnellen. Entä, jos riittäisin itselleni rikkinäisenä ja keskeneräisenäkin? Hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen? Alkaisin puhua itselleni lempeämmin? Kuva: Maria Kalmi

Epäonnistumisen kokemus - vai onko sittenkään?

Valokuvasessio kesti viitisen tuntia, mutta aika kului kuin ohimennen, ihan kuin kaikki olisi tapahtunut puolessa tunnissa. Sessio oli henkisesti hyvin raskas ja olin äärimmäisen väsynyt samana iltana ja vielä seuraavana päivänä. En olisi mitenkään voinut etukäteen uskoa, että päällimmäinen tunne valokuvasessiosta olisi se mikä se oli – totaalinen epäonnistuminen! Epäonnistumisen tunne johtui pelkästään itsestäni ja omista täysin epärealistisista oletuksistani sen suhteen. Olin etukäteen ajatellut (salaa toivonut), että olisin pystynyt heittäytymään tanssiessa ihan mielettömiin sfääreihin ja tuntenut samalla itseni äärimmäisen itsevarmaksi ja se upea tunnetila olisi näkynyt kuvissa. En tiedä, mistä olin moisen ajatuksen saanut, koska ilmaisu on minulle tanssiessa muutenkin ollut se suurin päänvaiva, myös silloin, kun teen etukäteen harjoiteltua koreografiaa. Itkin epäonnistumisen tunnetta monta kertaa seuraavana päivänä.

Kun näin Marian ottamat kuvat, niin olivathan ne upeita. Ei rationaalisella järjellä ajateltuna todellakaan ole syytä mihinkään epäonnistumisen tunteeseen! Niissä näkyy paljon tunnetta – ei ehkä juuri sitä, mitä lähdin etukäteen tavoittelemaan, mutta paljon muuta. Aitoa itseäni. Sitä kuka olen. Kaunis. Rakastettava. Arvostettava. Juuri sellaisena kuin olen. Tämä oli jälleen kerran yksi osoitus siitä, miten julma olen itselleni, miten katson itseäni ikään kuin sirpaleisesta peilistä ja näen täysin vääristyneen kuvan itsestäni. Ruoskin itseäni säästelemättä. Samaan aikaan tiedostin, että sen sijaan, että vaadin itseltäni joka asiassa täydellisyyttä, voisinkin ajatella, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Jopa häpeän tunne on ookoo, eikä minun tarvitse päästä siitäkään kokonaan eroon.

Herkkä ja hauras. Minä. Kuva: Maria Kalmi

 Uskon, että projektin tässä vaiheessa tämä oli minulle aivan välttämätön kokemus. Oli pakko käydä itsensä kanssa pohjalla, se oli jostain syystä välttämätöntä siitä näkökulmasta, minne olen menossa. Marian kautta näin itseni uudessa valossa. Hän otti minusta kuvia, jotka muistuttavat minua tästä matkasta itseeni ja päätöksestä alkaa kohdella itseäni lempeämmin. Mestaripiirros-kappaleesta tuli minulle voimabiisi. Kuuntelen sitä säännöllisesti ja silitän itseäni. Olen oikeasti ihme. En ole koskaan vaan suostunut näkemään sitä.

Häpeä – se on tunne, jonka kanssa olen kaikista voimallisimmin taistellut ennen tämän projektin alkamista ja sen aikana. Tunne on suuressa ristiriidassa kaikkien ulkoisten asioiden kanssa eikä siihen järjellä ajateltuna ole aihetta. Se on kuitenkin tunne, joka kaikista kipeimmin viiltää sisintäni. Monista lapsuuden kokemuksista johtuen olen kokenut liian usein, että olen vääränlainen, en riitä enkä kelpaa sellaisena kuin olen tai innostun vääristä asioista. Vielä vähän aikaa sitten ajattelin, että tästä tunteesta haluan kokonaan eroon. Valokuvasession herkkinä hetkinä oivalsin, että ei, ei minun tarvitse karistaa sitä kokonaan kehostani. Kaikki tunteet ovat ok. Olen ihan ookoo ja hyvä juuri tällaisena. Kun vaan oppisin puhumaan itselleni ja kohtelemaan itseäni lempeämmin. Aion yrittää.

Valokuvaussession jälkeen katson itseäni uudessa valossa. Lempeämmässä valossa. Näen rakastettavan, arvostettavan ja arvokkaan ihmisen. Juuri sellaisena kuin olen. Kuva: Maria Kalmi
www.mariakalmiphotography.com