ENSIMMÄINEN OMA TANSSIKOREOGRAFIA OSANA PSYKOTERAPIAA

Jotkin asiat annetaan intuitiivisesti sisältä käsin. En olisi voinut kuvitellakaan vielä perjantaina 13. syyskuuta istuessani alas television ääreen katsomaan Vain Elämää –sarjan 10. tuotantokautta, mitä siitä vielä seuraisi. Suuresti ihailemani Antti Tuisku esitti jaksossa jäätävän riipaisevan version PMMP:n kappaleesta Joku raja, ja tuo kappale pääsi aivan ihoni alle. Seuraavana yönä heräsin neljältä aamuyöllä paniikkikohtaukseen, josta oli vaikea rauhoittua. Aamulla jaoin Instagramin stoorissa Spotifyn kautta kuvan Tuiskun uudesta kappaleesta ja kirjoitin kuvaan:”Uus terapiabiisi”. Vielä silloin minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tapahtuisi.

Lauantaipäivänä syntyi ajatus. Entä, jos pyytäisin tanssinopettajaani Diana Anttilaa tekemään kappaleeseen koreografian, ja treenaisin sitä yksityistunneillani? Se tuntui hyvältä idealta. Kunnes sain saman päivän aikana vielä villimmän ajatuksen: Entä, jos tekisin koreografian itse? Se olisi minulle ensimmäinen kerta ikinä. Samana perjantaina, kun olin illalla istunut TV:n ääressä katsomassa Vain elämää, olin aiemmin iltapäivällä (tämä alkaa olla jo jokaperjantainen traditio) ollut psykoterapiassa, ja psykoterapeutti oli minulta kysynyt, olinko tehnyt suunnitelmaa, miten auttaisin itseäni prosessoimaan asioita ja toipumaan. Yhtäkkiä olin saanut vastauksen sisältäni myös tähän kysymykseen.

Neljän päivän flow

Sunnuntaina aloin kuunnella kappaletta, tikutin sen ja heittäydyin sen vietäväksi. Sunnuntaista seuraavan viikon keskiviikkoon vietin jonkinlaisessa flow-tilassa, jota en muista kokeneeni aikoihin. Kadotin kokonaan ajantajuni ja käänsin katseeni sisään päin. Antin tulkinta kappaleesta Joku raja oli aiheuttanut minussa voimakkaan tunneryöpyn, eli tunteita minun ei tarvinnut etsiä sisältäni. Enemmänkin hain liikettä ja mietin, millä tavalla nämä kokemani tunteet tulisivat ulos kehostani.

Fokus oli prosessissa, ei lopputuloksessa. Vielä sunnuntaina, kun aloitin, en edes tiennyt, että tästä tulisi mitään muuta kuin kotona yksin omassa rauhassa luotu koreografia, jota käyttäisin oman pääni terapoimiseen. Maanantaina sain jo idean. Yllätänkin tanssinopettajani täydellisesti seuraavan torstain yksityistunnilla. Lyön hänelle kännykän käteen ja pyydän kuvaamaan. Se poisti minulta valtavasti paineita, kun tiesin, ettei hän osaisi odottaa yhtään mitään.

Positiivinen jännitys

Torstaina olin jo aamulla aivan täpinöissäni ja innoissani siitä, että tänään pääsisin vihdoin vetämään työstämäni koreografian yksityistunnillani. Olin niin innoissani, etten kerinnyt ajatella tai murehtia, millaista palautetta vedostani saisin. Luotin siihen, että se hyvä tunne, joka minulla esittämisestä koko ajan oli ollut, oli hyvä merkki. Tiesin, että saisin kehostani ulos tunteita ja asioita vain tällä tyylillä: riisumalla itseni aivan paljaaksi, repimällä itseni auki ja heittäytymällä voimakkaasti epämukavuusalueelle. Esityksen vaatetus ilmentää näitä kaikkia. Rehellisesti sanottuna olisin esiintynyt missä housuissa tahansa mieluummin kuin lyhyissä boksereissa, minkä takia valitsinkin juuri ne. Tee se, mikä eniten pelottaa ja hävettää, tämä on ollut mottoni. Taika tapahtuu epämukavuusalueella (tämä on Antti Tuiskulta varastettu motto;)).

Juuri ennen aloitusta minua jännitti valtavasti. Pelkäsin, että alan täristä. Edelleenkään en kerinnyt lainkaan miettiä, mikä olisi tanssinopettajan reaktio eikä sillä ollut merkitystä. Tärkeintä oli vain päästä tanssimaan tämä. Esityksen ajan olin omassa kuplassa, heittäytynyt kappaleeseen, Antin lauluun ja omiin tunnetiloihini. Olen koko ikäni kärsinyt kiltin tytön syndroomasta enkä ole sallinut itselleni vihan tunteita. Tämä koreografia oli tapa purkaa näitä syvälle kätkettyjä tunteita kehostani.

https://youtu.be/8Fbrv61JwVA (linkki esitykseeni YouTubessa)

Esityksen jälkeen Diana sanoi, että hänellä meni kylmät väreet. Olin onnistunut yllättämään hänet täysin!

Video on ollut sosiaalisessa mediassa ja YouTubessa kirjoitushetkellä 12 tuntia. Olen saanut palautetta, että video on paitsi aiheuttanut kylmiä väreitä, myös itkettänyt ja koskettanut. Tämä liikuttaa minua syvältä. Ensisijainen tarkoitus oli käyttää koreografian tekemistä ja esittämistä oman pääni terapoimiseen ja omaan psykoterapiaprosessiin, mutta jos olen siinä sivussa onnistunut välittämään tunteita ja tunnetiloja ulospäin ja koskettamaan jotain toista, silloin olen myös onnistunut antamaan  itsestäni jotain <3

TÄMÄN PROJEKTIN TOTEUTTAMINEN OLI AIVAN MAHTAVAA!