”SAIRASLOMALLA: AHDISTUSTA JA PANIIKKIKOHTAUKSIA”
Perjantaina
katselin kotisohvalta käsin odotetun Vain Elämää –sarjan 10. tuotantokauden
varsinaista ensiosaa: Antti Tuiskun päivää. Antti avautui osassa muun muassa
siitä, miten jatkuvasti kamppailee riittämättömyyden tunteiden kanssa. Hän myös
kertoi, miten vaikeaksi koki mennä ensimmäisenä koulupäivänä Tampereella Varalan
Urheiluopiston kouluruokalaan, kun mieleen tulvivat kaikki muistot
koulukiusaamisesta ja siitä, että mihinkään pöytään ei ollut sopivaa istua.
Sanotaanko näin, että monen (itseni siihen mukaan lukien) Antti Tuisku on viimeisimpiä
ihmisiä, joilta odottaisi ulkoisten asioiden perusteella tällaisia ongelmia!
Samalla tämän tajuaminen on äärimmäisen lohdullista.
Sisäiset
myrskyt eivät näy ulospäin
Olen
ollut voimakkaan ahdistuksen takia
sairaslomalla jo kolme viikkoa. Tänä aikana
en ole ohjannut yhtään ryhmäliikuntatuntia, mutta joitain yksittäisiä
taloushallinnon asioita on ollut pakko hoitaa. Tällaisiin lukeutuu lyhyt
palaveri asiakkaani tilintarkastajan kanssa. Muistan, miten vietin huolihetken
asian parissa kotona pari päivää ennen palaveria ja pohdin, mitä kaikkia
ajatuksia nousee sen johdosta mieleeni. Pahin pelkoni oli, että saan
paniikkikohtauksen kesken palaverin. Toiseksi suurin pelkoni oli, että saisin
vastaanottaa haukkuja huonosti tehdystä työstä.
Olin
tyytyväinen itseeni, koska osasin aiemmasta poiketen mennä palaveriin ns. ”tyhjällä
päällä” odottamatta mitään. Olin valmistautunut ottamaan vastaan sen, mitä
tulee. Kohta puolitoista vuotta kestänyt voimakas ahdistus on aiheuttanut sen,
että ajatukset itsestäni ovat vielä synkempiä kuin aiemmin. En kuitenkaan saanut
paniikkikohtausta palaverissa. Sen sijaan, että olisin saanut haukut
osaamattomuudestani, sainkin kehuja erittäin hyvin tehdystä työstä sekä
säteilevästä ulkonäöstäni! Niin se vaan menee, että pahimmat painajaiset eivät
yleensä toteudu ja että ihmisen sisäiset myrskyt eivät välttämättä näy
ulospäin. Olit sitten Antti Tuisku tai tavallinen tallaaja.
Palaveriin lähdössä. Vieraalle ihmiselle sisäiset myrskyt ja tunnetilat eivät näy päälle päin. Tiedostan myös, että omia ajatuksia itsestä ahdistus vääristää ja synkistää entisestään. |
Viimeisimpiä
kertoja ohjatessani ryhmäliikuntaa ennen sairaslomalle jäämistä sain
paniikkikohtauksen. Otsalle tuli kylmä hiki, rintaa alkoi puristaa ja oli
äärimmäisen vaikea keskittyä koreografisten ohjeiden antamiseen, koska
pelkäsin, että saisin kohta sydänkohtauksen. Järkytyin jo pelkästään siitä,
että sain tällaisen ahdistuskohtauksen ohjatessani. Olen aina rakastanut tätä työtä.
Pelästyin, kun tuntui, etten enää pystykään olemaan ihmisten edessä. Taistelin
ja sain pidettyä tunnin loppuun.
Sittemmin
paniikkikohtauksia on tullut sointukylvyssä, illalla nukkumaan mennessä ja
bussissa. Paniikkikohtauksessa alan automaattisesti kuulostella kehoni oireita,
puristuksen tunnetta rintakehällä, hikoilua ja kaikkia muita fyysisiä oireita.
Ensimmäinen tunne kehon reaktioita tarkkaillessa on aina se, että sydämessäni
on nyt tapahtumassa jotain vakavaa!
Ei
traumaperäistä stressiä – pelkästään erityisherkkyyteen liittyvä kyky tuntea ja
aistia poikkeuksellisen voimakkaasti
Olen
käynyt psykiatrin kanssa keskustelun siitä, voiko minulla olla traumaperäisiä
stressioireita. Kaikista stressitesteistä tulee nimittäin aivan jäätävät
pisteet! Traumaksi määritellään jokin onnettomuus tai rikoksen uhriksi
joutuminen tai muu sellainen asia, johon KUKA TAHANSA reagoisi voimakaasti.
Minun kohdallani tällaista tapahtumaa ei ole.
Tiedän,
että kehooni on jumiutunut käsittelemättömänä tunteena ja kokemuksena yö
Hyvinkään sairaalan päivystyksessä 7.4.2018, jolloin pulssini nousi yhtäkkiä
60:stä 160:een ja kaikki monitorit alkoivat huutaa. Siinä hetkessä tunsin
valtavaa kuolemanpelkoa ja olin varma, että kohta monitorit näyttäisivät viivaa
ja elämäni olisi tässä. Se, että tilanteessa ei oikeasti ollut minkäänlaista
hengenvaaraa, poistaa diagnoosiluokituksessa sen tosiasian, että kyse voisi
olla traumasta. Ennemminkin kyse on poikkeuksellisen voimakkaasta tavasta
tuntea ja reagoida. Tämä ei sinällään ole minulle uutta.
Kärsin jo
teini-iässä paniikkihäiriöstä
Teini-iässä
minulle puhkesi paniikkihäiriö sen jälkeen, kun sisareni kanssa katsoimme
elokuvan Huuto vapaudelle ja tulimme tietoisiksi Etelä-Afrikassa tapahtuneista
raakuuksista. Sen ei olisi järjellä ajatellen pitänyt koskettaa minua millään
tavalla. Etelä-Afrikka on 10.000 km päässä Suomesta! Kuitenkin reagoin siellä
tapahtuviin julmuuksiin poikkeuksellisella voimakkuudella, ja tunnereaktio oli
niin vahva, ettei minulla ollut mielen tasolla mitään mahdollista käsitellä
asiaa. Tämän vuoksi kaikki purkautui ulos kehostani: hyperventilaationa,
voimakkaina ahdistusoireina ja sekoamisen tunteena. 1990-luvun puolivälissä
paniikkihäiriötä ei osattu hoitaa; sain kouraani astmalääkkeet, jotka yllätys
yllätys eivät auttaneet! Paniikkihäiriö meni ohi itsekseen muutaman vuoden
kuluessa.
Vasta
paljon myöhemmin olen ymmärtänyt, että poikkeuksellisen vahva kyky tuntea ja
reagoida on yksi erityisherkkyyteen liitettävistä piirteistä. Tässä valossa nyt
ymmärrän itseäni paremmin.Kyky reagoida poikkeuksellisen voimakkaasti ei ole
vika vaan ominaisuus, yksi piirteistä, joka tekee minusta minut.
Viime
keväänä yöuneni lähtivät siskonpojan Samuelin jouduttua kolmeksi viikoksi
teho-osastolle ja hänen kuoltuaan 21.4.2019. Uudelleen yöunet lähtivät nyt
elokuun alussa, kun mieheni koki voimakkaita rinnanpuristusoireita ja joutui
niiden johdosta sairaalaan. Hänelle tehtiin varjoainekuvaus ja sen jälkeen
pallolaajennus. Diagnoosina on sepelvaltimotauti.
Ahdistuksen
taustalla pitkäkestoinen stressi ja kuolemanpelko
Oman
ahdistukseni taustalla on paitsi pitkäkestoinen stressi myös voimakas
kuolemanpelko. Omat kuolemanpelkoajatukset ovat selkeästi voimistuneet ensin
siskonpojan kuoleman ja sittemmin mieheni sairastumisen jälkeen. Nyt olen
tilanteessa, etten ole neljään viikkoon nukkunut ilman unilääkkeitä.
Totta
on se, että elämässäni on viimeisten kahden vuoden aikana ollut
poikkeuksellisen paljon todella kuormittavia asioita. Olen samassa tilanteessa
kuin teini-ikäisenä: pää ja mieli ei pysty enää ottamaan mitään vastaan, joten
kaikki purkautuu fyysisinä oireina ulos kehosta. Kahteen vuoteen on mahtunut
parisuhdekriisi, asumusero, siskon kahden pojan syöpähoidot, toisen kuolema,
mummon kuolema, valtaisa perintöriita ja miehen sairastuminen. Kun tähän
yhtälöön yhdistetään taipumus reagoida poikkeuksellisen voimakkaasti, en
suoranaisesti ihmettele, että kärsin äärimmäisestä ahdistuksesta.
Mikä auttaa
minua jaksamaan?
Olen
ollut sairauslomalla kolme viikkoa, ja tämänhetkisen tiedon mukaan olen 2.10.
asti. Sairauslomalle jääminen on aiheuttanut voimakkaita huonommuuden ja
syyllisyyden tunteita. ”Mikä minussa on vikana, kun en suoriudu töistäni?”,
olen ajatellut monesti. Tiedostan, että olen koko elämäni laittanut oman arvoni
sen varaan, kuinka hyvin tai mistä suoriudun. Nyt opettelen rakastamaan ja
arvostamaan itseäni pelkän olemassaolon perusteella, riippumatta lainkaan
siitä, mihin pystyn tai mihin en.
En
pysty olemaan ihmisten edessä. Koen, että minulla ei ole mitään annettavaa,
olen tyhjä kaivo. Nyt pitää keskittyä tekemään niitä asioita, joita tehdessä
saan purettua kaikkea stressiä ja ahdistusta: istumalla luonnossa ilman
puhelinta, piirtämällä, kirjoittamalla, uimalla, tanssimalla, kuuntelemalla
Antti Tuiskua.
Luonto auttaa palautumaan ja olla osa jotain itseä suurempaa. Luonnossa voi myös hiljentyä, vain olla ja kuunnella ja katsella. |
Olen
kaikkien näiden vaikeuksien keskellä kiitollinen erityisesti parisuhteestani.
Se on suurin voimavara, jonka avulla jaksan uskoa, että tästäkin selvitään.
Parisuhteessani olen nähnyt, että pystyn kokemaan niin paljon muitakin tunteita
kuin ahdistusta! Rakkaus eheyttää, rakkaus poistaa häpeää, rakkaus parantaa.
Rakkaus sallii sinun olla sinä <3
Kommentit
Lähetä kommentti