”SAIRASLOMALLA: AHDISTUSTA JA PANIIKKIKOHTAUKSIA”


Perjantaina katselin kotisohvalta käsin odotetun Vain Elämää –sarjan 10. tuotantokauden varsinaista ensiosaa: Antti Tuiskun päivää. Antti avautui osassa muun muassa siitä, miten jatkuvasti kamppailee riittämättömyyden tunteiden kanssa. Hän myös kertoi, miten vaikeaksi koki mennä ensimmäisenä koulupäivänä Tampereella Varalan Urheiluopiston kouluruokalaan, kun mieleen tulvivat kaikki muistot koulukiusaamisesta ja siitä, että mihinkään pöytään ei ollut sopivaa istua. Sanotaanko näin, että monen (itseni siihen mukaan lukien) Antti Tuisku on viimeisimpiä ihmisiä, joilta odottaisi ulkoisten asioiden perusteella tällaisia ongelmia! Samalla tämän tajuaminen on äärimmäisen lohdullista.

Sisäiset myrskyt eivät näy ulospäin

Olen ollut voimakkaan  ahdistuksen takia sairaslomalla jo kolme viikkoa. Tänä aikana  en ole ohjannut yhtään ryhmäliikuntatuntia, mutta joitain yksittäisiä taloushallinnon asioita on ollut pakko hoitaa. Tällaisiin lukeutuu lyhyt palaveri asiakkaani tilintarkastajan kanssa. Muistan, miten vietin huolihetken asian parissa kotona pari päivää ennen palaveria ja pohdin, mitä kaikkia ajatuksia nousee sen johdosta mieleeni. Pahin pelkoni oli, että saan paniikkikohtauksen kesken palaverin. Toiseksi suurin pelkoni oli, että saisin vastaanottaa haukkuja huonosti tehdystä työstä.

Olin tyytyväinen itseeni, koska osasin aiemmasta poiketen mennä palaveriin ns. ”tyhjällä päällä” odottamatta mitään. Olin valmistautunut ottamaan vastaan sen, mitä tulee. Kohta puolitoista vuotta kestänyt voimakas ahdistus on aiheuttanut sen, että ajatukset itsestäni ovat vielä synkempiä kuin aiemmin. En kuitenkaan saanut paniikkikohtausta palaverissa. Sen sijaan, että olisin saanut haukut osaamattomuudestani, sainkin kehuja erittäin hyvin tehdystä työstä sekä säteilevästä ulkonäöstäni! Niin se vaan menee, että pahimmat painajaiset eivät yleensä toteudu ja että ihmisen sisäiset myrskyt eivät välttämättä näy ulospäin. Olit sitten Antti Tuisku tai tavallinen tallaaja.

Palaveriin lähdössä. Vieraalle ihmiselle sisäiset myrskyt ja tunnetilat eivät näy päälle päin. Tiedostan myös, että
omia ajatuksia itsestä ahdistus vääristää ja synkistää entisestään.

 Sain paniikkikohtauksen ohjatessani

Viimeisimpiä kertoja ohjatessani ryhmäliikuntaa ennen sairaslomalle jäämistä sain paniikkikohtauksen. Otsalle tuli kylmä hiki, rintaa alkoi puristaa ja oli äärimmäisen vaikea keskittyä koreografisten ohjeiden antamiseen, koska pelkäsin, että saisin kohta sydänkohtauksen. Järkytyin jo pelkästään siitä, että sain tällaisen ahdistuskohtauksen ohjatessani. Olen aina rakastanut tätä työtä. Pelästyin, kun tuntui, etten enää pystykään olemaan ihmisten edessä. Taistelin ja sain pidettyä tunnin loppuun.

Sittemmin paniikkikohtauksia on tullut sointukylvyssä, illalla nukkumaan mennessä ja bussissa. Paniikkikohtauksessa alan automaattisesti kuulostella kehoni oireita, puristuksen tunnetta rintakehällä, hikoilua ja kaikkia muita fyysisiä oireita. Ensimmäinen tunne kehon reaktioita tarkkaillessa on aina se, että sydämessäni on nyt tapahtumassa jotain vakavaa!

Ei traumaperäistä stressiä – pelkästään erityisherkkyyteen liittyvä kyky tuntea ja aistia poikkeuksellisen voimakkaasti

Olen käynyt psykiatrin kanssa keskustelun siitä, voiko minulla olla traumaperäisiä stressioireita. Kaikista stressitesteistä tulee nimittäin aivan jäätävät pisteet! Traumaksi määritellään jokin onnettomuus tai rikoksen uhriksi joutuminen tai muu sellainen asia, johon KUKA TAHANSA reagoisi voimakaasti. Minun kohdallani tällaista tapahtumaa ei ole.

Tiedän, että kehooni on jumiutunut käsittelemättömänä tunteena ja kokemuksena yö Hyvinkään sairaalan päivystyksessä 7.4.2018, jolloin pulssini nousi yhtäkkiä 60:stä 160:een ja kaikki monitorit alkoivat huutaa. Siinä hetkessä tunsin valtavaa kuolemanpelkoa ja olin varma, että kohta monitorit näyttäisivät viivaa ja elämäni olisi tässä. Se, että tilanteessa ei oikeasti ollut minkäänlaista hengenvaaraa, poistaa diagnoosiluokituksessa sen tosiasian, että kyse voisi olla traumasta. Ennemminkin kyse on poikkeuksellisen voimakkaasta tavasta tuntea ja reagoida. Tämä ei sinällään ole minulle uutta.

Kärsin jo teini-iässä paniikkihäiriöstä

Teini-iässä minulle puhkesi paniikkihäiriö sen jälkeen, kun sisareni kanssa katsoimme elokuvan Huuto vapaudelle ja tulimme tietoisiksi Etelä-Afrikassa tapahtuneista raakuuksista. Sen ei olisi järjellä ajatellen pitänyt koskettaa minua millään tavalla. Etelä-Afrikka on 10.000 km päässä Suomesta! Kuitenkin reagoin siellä tapahtuviin julmuuksiin poikkeuksellisella voimakkuudella, ja tunnereaktio oli niin vahva, ettei minulla ollut mielen tasolla mitään mahdollista käsitellä asiaa. Tämän vuoksi kaikki purkautui ulos kehostani: hyperventilaationa, voimakkaina ahdistusoireina ja sekoamisen tunteena. 1990-luvun puolivälissä paniikkihäiriötä ei osattu hoitaa; sain kouraani astmalääkkeet, jotka yllätys yllätys eivät auttaneet! Paniikkihäiriö meni ohi itsekseen muutaman vuoden kuluessa.

Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt, että poikkeuksellisen vahva kyky tuntea ja reagoida on yksi erityisherkkyyteen liitettävistä piirteistä. Tässä valossa nyt ymmärrän itseäni paremmin.Kyky reagoida poikkeuksellisen voimakkaasti ei ole vika vaan ominaisuus, yksi piirteistä, joka tekee minusta minut.

Viime keväänä yöuneni lähtivät siskonpojan Samuelin jouduttua kolmeksi viikoksi teho-osastolle ja hänen kuoltuaan 21.4.2019. Uudelleen yöunet lähtivät nyt elokuun alussa, kun mieheni koki voimakkaita rinnanpuristusoireita ja joutui niiden johdosta sairaalaan. Hänelle tehtiin varjoainekuvaus ja sen jälkeen pallolaajennus. Diagnoosina on sepelvaltimotauti.

Ahdistuksen taustalla pitkäkestoinen stressi ja kuolemanpelko

Oman ahdistukseni taustalla on paitsi pitkäkestoinen stressi myös voimakas kuolemanpelko. Omat kuolemanpelkoajatukset ovat selkeästi voimistuneet ensin siskonpojan kuoleman ja sittemmin mieheni sairastumisen jälkeen. Nyt olen tilanteessa, etten ole neljään viikkoon nukkunut ilman unilääkkeitä.

Totta on se, että elämässäni on viimeisten kahden vuoden aikana ollut poikkeuksellisen paljon todella kuormittavia asioita. Olen samassa tilanteessa kuin teini-ikäisenä: pää ja mieli ei pysty enää ottamaan mitään vastaan, joten kaikki purkautuu fyysisinä oireina ulos kehosta. Kahteen vuoteen on mahtunut parisuhdekriisi, asumusero, siskon kahden pojan syöpähoidot, toisen kuolema, mummon kuolema, valtaisa perintöriita ja miehen sairastuminen. Kun tähän yhtälöön yhdistetään taipumus reagoida poikkeuksellisen voimakkaasti, en suoranaisesti ihmettele, että kärsin äärimmäisestä ahdistuksesta.

Mikä auttaa minua jaksamaan?

Olen ollut sairauslomalla kolme viikkoa, ja tämänhetkisen tiedon mukaan olen 2.10. asti. Sairauslomalle jääminen on aiheuttanut voimakkaita huonommuuden ja syyllisyyden tunteita. ”Mikä minussa on vikana, kun en suoriudu töistäni?”, olen ajatellut monesti. Tiedostan, että olen koko elämäni laittanut oman arvoni sen varaan, kuinka hyvin tai mistä suoriudun. Nyt opettelen rakastamaan ja arvostamaan itseäni pelkän olemassaolon perusteella, riippumatta lainkaan siitä, mihin pystyn tai mihin en.

En pysty olemaan ihmisten edessä. Koen, että minulla ei ole mitään annettavaa, olen tyhjä kaivo. Nyt pitää keskittyä tekemään niitä asioita, joita tehdessä saan purettua kaikkea stressiä ja ahdistusta: istumalla luonnossa ilman puhelinta, piirtämällä, kirjoittamalla, uimalla, tanssimalla, kuuntelemalla Antti Tuiskua.

Luonto auttaa palautumaan ja olla
osa jotain itseä suurempaa.
Luonnossa voi myös hiljentyä,
vain olla ja kuunnella ja katsella.
 Tosiasia on myös se, että olen ollut nyt yrittäjänä kolme vuotta, enkä ole edelleenkään löytänyt tasapainoa, mikä on sopivasti työtä. Tätä eivät mitenkään helpota vaativuus ja täydellisyyden tavoittelu luonteenpiirteinä. Tai itsensä arvottaminen suoritusten perusteella. Olen myös virheellisesti ajatellut viimeiset 7 vuotta, että koska ryhmäliikunnan ohjaus on työ, josta nautin suunnattomasti, en tarvitse siitä lomaa. Väärin. Nyt tiedän, että tarvitsen lomaa myös siitä.

Olen kaikkien näiden vaikeuksien keskellä kiitollinen erityisesti parisuhteestani. Se on suurin voimavara, jonka avulla jaksan uskoa, että tästäkin selvitään. Parisuhteessani olen nähnyt, että pystyn kokemaan niin paljon muitakin tunteita kuin ahdistusta! Rakkaus eheyttää, rakkaus poistaa häpeää, rakkaus parantaa. Rakkaus sallii sinun olla sinä <3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

“ANTTI TUISKU, SÄ INSPIROIT MUA AINA!”

“YMPYRÄ SULKEUTUU”