SISKON SURU

SISKON SURU

Psykoterapiaa on nyt takana neljä kuukautta. Käyn tällä hetkellä siis Kelan tukeman psykoterapian ensimmäistä vuotta. Vaikka nyt on vasta ensimmäinen vuosi menossa, tiedän jo nyt, että haen toistakin vuotta. Käsiteltäviä asioita on niin paljon. Sellaisiakin, joita en ole vielä kertaakaan elämässäni uskaltanut työstää.

Mielenterveyteni romahti toistamiseen tänä keväänä samoihin aikoihin, kun siskoni keskimmäinen poika kuoli syöpähoitojen seurauksena saamaansa infektioon ja monielinvaurioon. Sitä ennen siskoni oli läpikäynyt jo puolitoista vuotta syöpähoitoja, ensin nuorimman poikansa ja sittemmin keskimmäisen poikansa kanssa. Tänä aikana olen läpikäynyt aikamoisen negatiivisten tunteiden skaalan, jota en ole käsitellyt muutoin kuin päiväkirjassani.

Tämän enkelin vein sisarelleni, kun
tapasimme ensimmäistä kertaa hänen
poikansa kuoleman jälkeen.

 Negatiivisten tunteiden kirjo

Päällimmäiset tunteet ovat olleet suru, pelko, huoli ja viha. Niiden kaverina syyllisyys, riittämättömyys, avuttomuus. Näiden ympäröimänä en ihmettele, miksi tunnen valtavaa puristusta rintakehällä ja miksi minua ahdistaa niin syvästi. Ja samaan aikaan sisälläni kaikuu ääni, että minulla ei kuitenkaan ole oikeutta näihin tunteisiin. Se on häpeän ääni, joka on seurausta omien ongelmien ja asioiden vertailusta toisten ongelmiin ja asioihin sekä itseäni kohtaan asettamastani vaatimuksesta olla täydellinen kelvatakseni.

Vertailu toisiin on omiaan synnyttämään ahdistusta. Olenhan lähipiiristäni kuullut myös kommentin:”Eihän sulla mitään oikeita ongelmia ole, mietipä sisaresi tilannetta.” Tavallaan ymmärrän kommentin ja sen hyvää tarkoittavan perusviestin, sillä on vaikeaa kuvitella mitään kamalampaa kuin kahden oman lapsen sairastuminen vakavasti ja vieläpä toisen menettäminen. Silti, jokainen käy läpi omaa elämäänsä eikä muuta voi. Meillä jokaisella on oma polku ja omat ongelmat. Omien ongelmien ratkaisu ei ole niiden vähättely tai rinnastaminen toisten ongelmiin.

Syyllisyys omasta onnesta

Takaisin niihin raastaviin tunteisiin. Syyllisyyttä tunsin siitä, miksi kaiken tämän pahan piti tapahtua sisarelleni. Samaan aikaan minä elin uudistuvaa parisuhdettani ja uuteen kukoistukseen noussutta seksielämää, kun sisareni vietti tuskan ja huolen täyteisiä päiviä vakavasti sairaan lapsen luona sairaalassa. Koin tunnetta, että en voi enkä saa nauttia onnestani. Vielä pahempaa – koin syyllisyyttä näiden kokemisesta enkä ainakaan pystynyt kuin murto-osan jakamaan tästä sisareni kanssa, jonka kanssa aiemmin jaoin kaiken. Tämän ajatuksen takana oli pelko, etten pahentaisi hänen ahdinkoaan. Niin, taas se asioiden vertaileminen…

Pelkoa, jota siivitti riittämättömyys ja avuttomuus

Pelkoja riitti joka kulman takana. Pelkäsin sitä, miten sisareni kokemat kohtuuttomat kipukokemukset vaikuttaisivat meidän väleihin. Tulisiko niistä kiila meidän väliin tai vaikuttaisivatko ne niin, ettemme jatkossa enää pystykään jakamaan asioita keskenämme. Pelkoon liittyi avuttomuuden ja riittämättömyyden tunteet. Koin olevani tilanteessa, jossa en mitenkään pystynyt auttamaan sisartani tai hänen perhettään suurten vaikeuksien keskellä. Sisareni ei koskaan tällaista mitenkään tuonut ilmi, mutta perfektionismiin taipuva luontoni kehitti nämä tunteet riittämättömyydestä käsin. Tilanteessa, jossa ensin yksi ja sitten toinen lapsi perheessä sairastuu syöpään ja toinen lopulta menehtyy, ei voi olla mitään sanoja, jotka lausuttuina ääneen mitenkään vähentäisivät surua, kaipausta tai ikävää. Enkä edes voi mitenkään väittää, että millään lailla tietäisin, mitä siskoni on käynyt ja käy läpi, koska en ole kokenut sitä itse.

Siskoni kanssa luonnon helmassa toukokuussa 2019

 Surua ”menetetystä” suhteesta

Koko elämän mittakaavassa siskoni on ollut minulle maailman tärkein ihminen. Syöpähoitojen loppuvaiheessa olin väistämättä rankasti kuormittunut tilanteesta, että suhdettamme sellaisena kuin se oli ennen niitä ollut, ei enää ollut olemassakaan. Ei ollut pitkään aikaan ollut yhteisiä illanviettoja, näkemisiä tai rentoja jutteluhetkiä. Toki puhuimme lähes päivittäin puhelimessa, mutta keskustelut pyörivät syövän ympärillä ja se oli vaan luonnollista ja oletettua. Koin tärkeäksi olla sisarelleni se ihminen, jolle voi näyttää tunteensa ja jakaa ajatuksensa. Käytännön syistä johtuen tämä jakaminen tapahtui pääsääntöisesti yhteen suuntaan. En tietenkään kokenut voivani kuormittaa sisartani omalla surullani, omilla vaikeilla tunteillani, sillä siskon elämä oli puolitoista vuotta pelkkää selviytymiskamppailua päivästä toiseen. Sisareni suurista vastoinkäymisistä johtuen en kokenut oman suruni olevan edes oikeutettua.

Viikkoa ennen siskon pojan kuolemaa, kävin siskoni luona Uuden Lastensairaalan teho-osastolla vieden mukanani meille eväät. Kahvihuoneessa ei ollut muita, kun joimme siellä smoothieita ja herkuttelimme donitseilla. Muistan hetkestä syyllisyyden ja huonommuuden tunteet. Siksi, että koin tilanteessa velvollisuutta itse säilyttää mielen tasapaino ja olla tukemassa siskoani, mutta käytännössä olin itse aivan poissa tolaltani ja minua itketti. Sisareni vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta.

Kun illan päätteeksi lähdin ajamaan siskoani kotiinsa Lohjalle, minun oli autossa pakko avautua sisälläni kauan jäytäneistä tunteista ja surusta, jota tunsin ”menetetystä” suhteestamme. Sanani tulivat itkun säestäminä. Ei tuntunut oikealta paikalta puhua asiasta, kun siskon pojan tilanne oli jo vakava eikä hänen selviytymisestään ollut tietoa. Oma ahdistus oli siinä vaiheessa niin suuri, että en voinut olla avautumatta, vaikka se tuntui itsekkäältä. Tilanteessa, jossa siskoni poika oli akuutissa hengenvaarassa, minä ajattelin itsekkäästi vain minun ja sisareni suhdetta!

Terapiakahvit Uuden Lastensairaalan teho-osaston kahvihuoneessa huhtkuun puolivälissä 2019.

Ahdistus on seurausta käsittelemättömistä ja ääneen sanomattomista tunteista

Kun asioita kasaa liian pitkään sisälleen, alkaa tulla psyykkisiä ja henkisiä ahdistusoireita, pahimmillaan molempia. Minulla olisi järjellä ajateltuna ollut mahdollisuus purkaa näitä asioita jonkun luotettavan ystävän kanssa, mutta sen sijaan pidin ne kaikki itselläni. En ole edelleenkään kunnolla keskustellut näistä siskoni kanssa, koska koen yhä, että hänellä on niin paljon omaa taakkaa, ettei ole oikein ”kaataa näitä hänen niskaan”. Sisimmässäni tunnen ja tiedän, että meidän suhteemme on ainutlaatuinen, olemmehan identtiset kaksoset. En usko, että maailmassa on mitään asiaa, jota emme voisi jakaa. Sitten, kun itse pystyn luopumaan ajatuksesta, ettei minulla ole oikeutta tunteisiin, joita tunnen ja koen. Toisin sanoen saan käsiteltyä itseeni syvälle juurtunutta häpeää.

Keväästä lähtien voimakkaan ahdistusoireet ovat aiheuttaneet minulle toistuvasti nukkumisongelmia. Huomaan myös, että kehoni kuormittuu moninkertaisesti ns. normaalivointiini verrattuna, eikä siihen ole mitään nopeaa hoitokeinoa olemassa. Palaudun fyysisellä levolla, tanssiharrastuksella, kirjoittamalla, piirtämällä, viettämällä aikaa luonnossa. Tämä kaikki auttaa minua käsittelemään ja työstämään tunteitani ja ajan mittaan eheytymään ja kasvamaan ihmisenä.

(Sisareni kirjoittama blogi Syöpä tuli taloon löytyy osoitteesta

https://syopatulitaloontoinentuotantokausi.blogspot.com/ )