PARASTA SEKSIÄ IKINÄ

Olen 41-vuotias, ollut 22 vuotta saman miehen kanssa, ja nyt, viimeisen vuoden ajan meillä on ollut parasta seksiä ikinä. Vain puolitoista vuotta sitten ajattelin, että seksi on jotain sellaista, joka ei kuulu minun elämääni ja olin jo kokonaan luopumassa siitä. Siihen aikaan seksi ei ollut enää pitkään aikaan kuulunut avioliittoonikaan.

Viimeiset kolme vuotta olen työskennellyt intensiivisesti häpeän kanssa. Niiden ajatusten kanssa, että olen jotenkin viallinen, kelpaamaton, riittämätön enkä ainakaan kenenkään rakkauden arvoinen. Nämä ajatukset eivät mitenkään vähiten ole näkyneet seksuaalisuudessa. Tiedostan tosin oman taakkani ja traumani liittyen oman seksuaali-identiteettini ja seksuaalisen puolen kehittymiseen.

Minun ensimmäiset varsinaiset seksikokemukseni olivat 17-vuotiaana itseäni parikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa. Näiden jälkeen hän katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi:”Kai sä ymmärrät, että kaikki asiat, joita tehdään sängyssä, on tosi rumia.” Minä olin silloin alaikäinen. En ikimaailmassa osannut kyseenalaistaa, että välttämättä se, mitä kuulen, ei olekaan totta. Sanoihan sen minulle aikuinen mies, jolla oli runsaasti kokemusta intiimielämän kanssakäymisestä! Tätä taustaa vasten en ole koskaan ihmetellyt, miksi olen ollut niin estoinen kaikessa seksuaalisessa kanssakäymisessä.

Ensimmäinen mies, jota rakastin täydestä sydämestäni, ei koskaan vastannut tunteisiini. Kelpasin hänelle sänkyyn yhdeksi yöksi. Silloin olin niin naiivi, että uskoin sinisilmäisesti seksin tarkoittavan automaattisesti tunteita minua kohtaan. Jälleen olin liian nuori kyseenalaistamaan asioita. Näillä asioilla on oma vankka taustansa siinä häpeässä, joka kylvettiin minun seksuaalisuuteeni.

Mitä tapahtui elämässäni siis siinä vaiheessa, kun tämä ”parasta-seksiä-ikinä-vaihe” käynnistyi? Tämä kuulostaa absurdilta, mutta se tapahtui vuoden 2017 lopulla, kun olin pari viikkoa sitten ilmoittanut miehelleni muuttavani omaan asuntoon, mikä tapahtuisi silloin viikon päästä.

Jouluaattona 2017 annoin itseni lahjaksi aviomiehelleni yhdeksi yöksi. Sinä ajankohtana emme olleet viimeiseen vuoteen harrastaneet seksiä. Siitä, mistä minun lähtökohdistani piti tulla ”vielä viimeinen kerta”, tulikin jotain, joka aloitti täysin uuden vaiheen meidän yhteisessä elämässäni. Minä olin mielessäni jo luopunut meistä. En sitä ajatellut siinä tilanteessa, mutta koska olin jo luopunut meistä ja parisuhteestamme, olin myös luopunut kaikista estoista. Niinpä saatoin käyttäytyä autenttisesta minästäni käsin, koska ”millään ei ollut mitään merkitystä.” Olin se, kuka olin, en hävennyt enkä peitellyt mitään ja sanoin suoraan, mitä ajattelin ja tunsin.

Elimme mieheni kanssa uuden seurusteluvaiheen vuoden 2018 aikana, jolloin asuimme eri osoitteissa, mutta tapasimme viikottain. Sellaista intohimoa, jotka liittyivät tapaamisiimme, en muista kokeneeni edes seurustelumme alkuaikana! Kun vuoden 2017 lopulla olin kertonut muutosta omaan asuntoon, kävimme läpi kaikkien tunteiden kirjon. Surun, raivon, epätoivon, myös ennen kokemattoman intohimon. Olimme lyhyessä ajassa näyttäneet ja ilmaisseet toisillemme ehkä enemmän tunteita kuin koko avioliiton aikana yhteensä. Sen jälkeen tuntui luonnolliselta olla seksuaalisessakin kanssakäymisessä täysin avoin, paljas, rehellinen ja haavoittuva.

Ilman kipua ja häpeää en ole selvinnyt. Minulle on ollut vaikeaa hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen, omia toiveitani ja mieltymyksiäni, vaikka puolisoni ei ole millään lailla esittänyt mitään sellaista. Taustalla on ollut voimakas pelko siitä, että jos olen se, kuka oikeasti olen, tulen hylätyksi.

Kun olen 20 vuotta ollut ilmaisematta yleensäkin tunteitani, ja kaikkein vähiten intiimielämässä, asioiden suoraan sanominen on aiheuttanut minussa voimakasta häpeää. Siitä huolimatta olen kirjoittanut ja sanonut miehelleni suoraan asioita, koska häpeän kanssa minusta paras taktiikka on ollut ”Tee se, mikä eniten hävettää”. Monta kertaa häpeä on liittynyt vain tilanteeseen etukäteen ajateltuna, eikä toteutusvaiheessa ole hävettänyt lainkaan.

Viime lokakuussa olimme mieheni kanssa hotellissa viettämässä syntymäpäivääni
ja siellä toteutin yhden sellaisen asian, jonka tekeminen hävetti etukäteen:
tanssin hänelle alusvaatteisillani ja hän kuvasi minua.

Vuosikausia avioliitossani ihmettelin, miksi minulla ei ole läheisyyden kaipuuta. Siihenkin sain vastauksen vasta muutettuani yksin asumaan. Pohjimmaisena syynä tähänkin oli häpeä ja se, etten tuntenut olevani rakkauden arvoinen enkä voinut sallia sitä itselleni. Syvällä sisimmässäni ajattelin, etten ansaitse rakkautta. Vasta yksin oleminen, häpeän kohtaaminen ja parisuhteen uudelleen rakentaminen saivat siltä osin häpeän väistymään.

Käyn tällä hetkellä psykoterapiassa, ja seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on yksi teema, jota minä katson tarpeelliseksi sillä matkalla käsitellä. Olen aiemminkin elämässäni purkanut psykologin vastaanotolla seksuaalisuuteen liittyviä traumakokemuksia, mutta en ole silloin pystynyt käsittelemään niitä kuin pinnallisesti.

Seksuaalisuudessa, kuten elämässä yleensä, tärkeintä on itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Se, mikä on jonkun mielestä friikkiä, pervoa tai outoa, ei toisen mielestä sitä ole. Jotta voi toteuttaa itseään ja elää itsensä näköistä elämää, täytyy pystyä hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Seksuaalisuus on kautta aikojen kuulunut olennaisena osana ihmisen persoonaan. Jos sen kieltää, kieltää yhden puolen itsestään.

Naiset ovat kautta aikojen saaneet heti huoran tai tyrkyn leiman otsaansa, jos ovat ilmaisseet seksuaalista puoltaan, minkä valossa en ihmettele sitä, että niin moni pyrkii sen puolen piilottamaan. Ikään kuin seksuaalisuudessa olisi jotain likaista ja sopimatonta, jotain, mikä pitäisi piilottaa. Tätä tukee se, että monen mielestä seksi ja seksuaalisuus ovat tabuja, aiheita, joista ei julkisesti pitäisi avautua. Miksi avaudun? Minulla on mennyt yli 20 vuotta päästä siihen pisteeseen, jossa nyt olen. Siihen pisteeseen, että voin 100-prosenttisesti nauttia myös sinä seksuaalisesti tuntevana naisena, joka olen. Ja se on AIVAN MAHTAVAA!! Näistä asioista ei ole helppoa puhua. Mutta uskon, että minun kokemuksissani saattaa olla asioita, joihin yllättävän monen on tavalla tai toisella helppo samaistua.

Niin vähällä oli, että olisin luopunut siitä, kuka todella olen. Niin vähällä oli, että olisin luopunut miehestä, joka todella rakastaa minua ja jota minä rakastan. Joskus suurimmat ihmeet oikeasti tapahtuvat hetkellä, jolloin niitä vähiten odottaa.