”SAAN VOIMAA LUONNOSTA”

Tänä kesänä ja syksynä olen hakeutunut luontoon, metsään ja järven rannalle useammin kuin koskaan aiemmin vastaavana ajanjaksona. Olen ollut niin rikki sisältä ja tiedostanut, että luonto voi auttaa minua paitsi eheytymään myös antamaan voimaa muuttaa elämäni suuntaa. Olen kiitollinen siitä, että tunnen itseni niin hyvin tietääkseni, mitä rikkinäinen sisimpäni eniten kaipaa.

Muistan, miten toukokuun loppupuolella olin eräänä lämpöisenä kevätpäivänä pakannut uimakamppeeni ja suunnannut päiväksi lapsuudenkesieni maisemiin mummon luokse. Muistan sen tunteen, kuinka menin laiturille istumaan, levitin pyyhkeeni, aurinko paistoi ja lämmitti kasvojani, aallot liplattivat laituriin, ja minulla kaikki padot aukesivat. Istuin yksin laiturilla ja vain itkin. Suolaiset kyyneleet valuivat pitkin poskiani kuin pienet purot. Olin tehnyt hieman aiemmin ison päätöksen irtisanoutua edellisestä työpaikastani ja se oli ensimmäinen hetki, jolloin syvällä sisimmässäni todella ymmärsin, mitä olin tehnyt ja olin samalla valmis ottamaan täyden vastuun päätöksestäni. Samalla hetkellä myös annoin itselleni luvan olla heikko ja vastaanottaa kaikki suru, viha ja pelko sellaisena kuin ne tulivat. Tunsin myös helpotusta, koska uskalsin antaa kaikkien tunteiden tulla. Niin ei ole aina ollut.

Kesällä ja nyt syksyllä olen pitänyt huolta siitä, että joka viikko pääsen jonnekin luonnon helmaan, joko oman mummoni luokse tai appivanhempien kesäasunnolle, sillä syrjäiset järvenrantamaisemat ja hiljaisuus ovat nimenomaan niitä elementtejä, joissa minun rikkinäinen sisukseni on alkanut eheytyä. Istun yksin puusaunan lempeissä löylyissä ja käyn välillä uimassa. Ei ole väliä sillä, onko vesi +15 vai +20, sillä uin muutenkin kesät ja talvet läpeensä. Laiturilla vain tuijotan väreilevää järven pintaa ja kuuntelen kuikan huutoja ja tuulen suhinaa puissa. Iltaisin istun nuotiolla ja tuijotan hypnoottisesti eri oranssin sävyissä tanssivia liekkejä vajoten vain ja ainoastaan omiin ajatuksiini. Tiedän, että ennemmin tai myöhemmin näissä maisemissa vietettyjen hetkien ansiosta haavani lakkaavat vuotamasta.

Luonnon keskellä tuntee olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja on helppo kohdata oma aito itsensä. On helppo riisua kaikki naamiot ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Luonnon henkeäsalpaava kauneus mahdollistaa oman haurauden myöntämisen ja näyttämisen ja voimaannuttaa sisältä. Luonnossa ainakin minä löydän parhaalla mahdollisella tavalla yhteyden todelliseen, syvimpään itseeni ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, haavoittuvana ja hauraana, tunteellisena ja herkkänä. Aitona ja rakastettavana itsenäni.

Kuvat: Laura Nurminen