"HARVOIN SAADAAN NÄIN HUONOJA TULOKSIA"

Kävin ylirasitustilan vuoksi pyörällä tehtävässä rasituskokeessa yksityisellä lääkäriasemalla Helsingissä viime maanantaina. En voi muuta sanoa kuin että onneksi en mennyt tähän kokeeseen viime talvena, jolloin kuntoni romahti täysin. Nyt, toivuttuani jo 5 kk, testissä mukana ollut liikuntafysiologi sanoi minulle testin jälkeen:”Harvoin saadaan näin huonoja tuloksia.”

Ennen varsinaista pyörällä tehtävää rasituskoetta minulta mitattiin pituus ja verenpaine. Kehonkoostumusmittaus tehtiin InBody-laitteella, otettiin EKG ja täytin taustatietokyselyn. Viimeisenä ennen rasituskoetta otettiin spirometria eli puhalluskoe.

Testituloksista ilmeni, että spirometria ei ollut normaalilla tasolla. Uloshengityksen lähtötilanne oli vielä normaali, mutta heikkeni nopeasti sen jälkeen. Tällä saattaa urheilulääkärin mukaan olla ollut merkittävä rooli ylirasitustilan synnyssä, ja asiaa kannattaisi hänen mukaansa tutkia enemmän. Ainoa ongelma tällä hetkellä on se, että tutkimukset ovat koronan takia jäissä koko lääkäriasemalla enkä tätä kirjoittaessa tiedä, miten tämä asia tulee etenemään.

Normaalisti aerobinen kynnys on n. 55 % maksimisykkeestä. Minulla kynnys oli 30 %. Vastaavasti normaali anaerobinen kynnys on yleisesti 80 % maksimisykkeestä, kun minulla puolestani oli 60 %. Kun kävimme testituloksia yhdessä lävitse kokeen jälkeen, liikuntafysiologi sanoi ääneen sen, minkä olin itse jo tiennyt pitkän aikaa: Ainakin tämä vuosi tulee menemään toipumiseen. Todennäköisesti pidempään. Testitulokset myös viittasivat kaikki siihen, että olen kärsinyt ylikuormasta jo pidempään (yli 2 vuotta).

Pelkäsin rasituskoetta etukäteen. En siksi, mitä tuntemuksia minulla olisi kokeen aikana, vaan sitä, mitä kaikkea se minulle aiheuttaisi jälkikäteen. Pyörää polkiessa minulla ei ollut mitään epämiellyttäviä tuntemuksia, vaikka hengitys oli lopussa kiivasta ja hiki valui norona. Kaikkinensa se kesti alle 30 min eikä kovilla tehoilla poljettu kuin alle 10 min.

Hyvin pian kokeen päättymisen jälkeen ilmestyi raskauden tunne reisiin ja lievä puristus rintakehän alueelle. Nämä tuntemukset pahenivat kotiin päästyä selvästi ja oli myös kovin voimaton olo. Makasin pitkälläni sohvalla parisen tuntia, minkä jälkeen oireet hävisivät. Olin yllättynyt, kun illalla nukahdin nopeasti rättiväsyneenä ja nukuin heräämättä aamuun! Seuraava yö ei mennyt yhtä hyvin, vaan heräsin kovaan paineen tunteeseen laajasti koko rintakehän alueelle sekä niin voimattomaan oloon, etten meinannut jaksaa nostaa käsivarttani. Reidet ja pohkeet tuntuivat lyijynraskailta.

Jos olen rehellinen, olin maanantaina todella masentunut ja epätoivoinen kokeen jälkeen. Viimeisen kerran urheilulääkärin kanssa puhelimessa keskustellessani hän oli sanonut, että usein potilas pelkää olevansa huonommassa kunnossa, mutta rasituskokeessa sitten selviääkin, että tilanne on parempi. No, minun tapauksessani kävi juuri päinvastoin. Syvää epätoivoa aiheutti myös ajatus siitä, mikä mahtoi olla minun lähtöpiste. Jos viiden kuukauden toipumisen jälkeen olen edelleen näin huonossa kunnossa, mikähän olisi mahtanut olla tilanne tammikuussa romahduksen jälkeen, kun 300 metrin kävely ja muutaman tunnin toimistotyöt aiheuttivat valtaisan sydämentykytys- ja vapinakohtauksen illalla nukkumaan mennessä?

Tiedän, että kohdallani on tapahtunut paljon toipumista. Se on hidasta ja miniaskeleita, mutta sitä tapahtuu. Ymmärrän nyt entistä paremmin, kuinka syvällä olen ollut. Tästä ei ole kuin yksi mahdollinen tapa toipua ja se on kehon kuuntelemisen oppiminen. Olen toitottanut itselleni kerta toisensa perään, että tästä eteenpäin minulla on vain yksi ainoa syy harrastaa liikuntaa – ja se on hyvän olon saaminen. Se on ainoa tie paranemiseen ja sekin on pitkä.

Koska aerobinen ja anaerobinen kynnys ovat huomattavan matalalla, minun tulee lähiaikoina harrastaa vain matalatehoista liikuntaa, esimerkiksi kävelyä 4-5 km/h vauhdilla lyhyitä aikoja kerrallaan (30-45 min). Välillä voi toki testata kovatempoisempaa liikuntaa, mutta mikäli palautuminen kestää pari päivää, se on silloin liian rankkaa tämänhetkiseen kuntotasooni nähden.

Tässä tilanteessa auttaa henkisesti se, kun keskittyy siihen, mitä voi tehdä sen sijaan että surisi sitä, mitä ei voi tehdä. Pystyn tekemään normaalisti kotitöitä ja vaikka 30 minuutin ruohon leikkuu tuntuu rankalta ja hikoilen selvästi, en ole saanut siitä mitään oireita kuten lyijynraskaita reisiä, rytmihäiriöitä tai paineen tunnetta rintakehälle. Pystyn kävelemään luonnossa rauhalliseen tahtiin. Monta kertaa viikossa teen aamuisin pilatesta 15-20 minuuttia tai pyöritän saman ajan painollista hulavannetta.

Uiminen on parhaita ja virkistävimpiä
liikuntamuotoja näin kesäaikaan.

Onneksi liikuntafysiologi vahvisti sen, mitä olin ajatellut itsekin: nyt ei kannata mennä ostamaan sykemittaria. Olen ajanut itseni tähän pisteeseen sillä, etten ole osannut kuunnella kehoani. Sen oppiminen on ainoa tie tästä toipumiseen. Niinpä ei tule hommata laitetta ranteeseen ja uskoa sitä, mitä se kertoo vaan kuunnella omaa kehoa ja sen tuntemuksia. Nyt pitäisi siis oppia jotain sellaista, mitä en ole ikinä osannut! Kun kyseessä on oma terveys, motivaatio on kuitenkin korkealla.

Olen aloittamassa heinäkuun alussa työt henkilökohtaisena avustajana kolmena päivänä viikossa. Työ ei ole fyysisesti raskasta eikä myöskään henkisesti. Se on 11 kk kestävä äitiysloman sijaisuus. Uskon, että se on juuri oikea työ minulle tähän hetkeen. Saan vähän muutakin ajateltavaa, mutta se ei ole kuitenkaan liian kuormittavaa.

Tanssimisesta unelmoin. Halu palata tanssisaliin on kova, mutta ei niin kova, että tekisin sen terveyteni kustannuksella. Sen aika tulee vielä ja silloin nautin täydestä sydämestäni enkä enää ikinä pidä sitä itsestäänselvänä.