“ANTAUDU JA HYVÄKSY”

Ylirasitustilasta toipuminen on osoittautunut pitkäksi tieksi. Kärsivällisyys, maltti ja epätietoisuuden sietäminen ovat asioita, joiden tarpeellisuus on tullut jo hyvin tutuksi. Mieleni on ollut kärsimätön toipumisen suhteen, koska “jo kolme kuukautta on kulunut, kyllä minun pitäisi jo pystyä.” Nämä ajatukset tulevat suoraan egon syövereistä. Edelleenkään en pysty harrastamaan mitään vähänkään hengästyttävää liikuntaa.

Liikunta on ollut minulle addiktio, jolla puran omaa huonommuuden tunnettani, häpeää ja muita tunteita ja jonka avulla olen yrittänyt lunastaa oikeutusta omalle olemassaololleni. Kalenteri oli aina täpötäynnä. Kiire sai tuntemaan itseni tärkeäksi. Kiire mahdollisti myös sen, ettei tarvinnut pysähtyä ja huomata sitä, kuinka paha olo oli sisällä. Riittävän kauan kun tätä jatkoi – no, lopputulos on nyt nähtävissä.

Pakkopysähdyksen jälkeen olen opetellut paikallani olemista, hiljentymistä, yksinkertaisesti olemista. Nyt on se hetki, jolloin haluan lopullisesti päästää irti suorittamisesta ja kaikista vanhoista ajattelumalleista, jotka koskevat itseäni. Että minun pitäisi pystyä tekemään jotain voidakseni arvostaa itseäni. Että oma arvoni on riippuvainen suorituksistani. Että jos en pysty johonkin, olen huono, kelvoton ja mitätön. Arvo tulee olemisesta, ei suorittamisesta.

Tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen

Omien tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen on osoittautunut työlääksi. Kun on niin paha olla, että rintaa puristaa ja paikallaan oleminen tuntuu mahdottomalta, miten toivottaa sellainen tunne tervetulleeksi? Miten olla kamppailematta sitä vastaan ja sen sijaan yksinkertaisesti hyväksyä se, että nyt tuntuu tältä pyrkimättä tunteesta eroon? Vaikka kuinka tiedän, että vastustamalla tämänhetkistä tunnetta tuska ja kärsimys vain lisääntyy, se ei tee hyväksymisestä yhtään helpompaa.

Viime syksynä löysin TRE-menetelmästä (Trauma Reliesing Exercises) avun tarkkailla kehoni tuntemuksia ja tunteita tuomitsematta ja arvostelematta. Olin vuosikausien aikana padonnut niin paljon pahaa oloa sisälleni, ettei se tuntunut loppuvan ikinä. Joskus itkin niin, että vatsassa kouristeli ja tuntui, että oksennan. Kehoon asettuminen oli välttämätöntä, kaikkien tunteiden ja  pahan olon kohtaaminen oli väistämätöntä. Olin ohittanut kaiken sen liian kauan. Pikkuhiljaa kuorma alkoi keventyä ja reaktiot pienentyä.

Meditoinnin avulla olen opetellut antautumista tälle hetkelle. Sen hyväksymistä, mikä on. Hengitykseen keskittymistä. Läsnä olemista. Kun on läsnä tässä ja nyt, ei voi samaan aikaan vastustaa nykyhetkeä. Lainaten Eckhart Tollea kirjastaan Läsnäolon voima:” Löydä se ahdas portti, joka vie elämään. Se on nimeltään nykyhetki.”

Liikunnan ainoa tarkoitus on tuottaa hyvää oloa

Viime blogitekstissäni kirjoitin Aamun Ihmeen harjoituksista, joita olen tehnyt helmikuun puolivälistä lähtien. Olen kamppaillut harjoituksiin sisältyvän liikunnan kanssa. Yhä edelleen minulla on taipumus olla liikunnan suhteen hyvin suorituskeskeinen; pitäisi pyörittää hulavannetta, jotta saisin muokattua keskivartaloani tai pitäisi tehdä lihaskuntoharjoittelua, jotta kehoni näyttäisi paremmalta. Teroitan itselleni yhä uudelleen ja uudelleen, että uudessa elämässäni liikunnalla on vain yksi tarkoitus: hyvän olon tuominen. Kaikki liikunta, jota tässä elämäntilanteessani harrastan, on vailla mittareita ja suorituksia. Se on jotain sellaista, jota en ole aiemmassa elämässäni koskaan tehnyt!

Egolla ja mielellä on minuun vielä valtaa, kuten liikuntaan liittyvistä suorituskeskeisistä ajattelutavoista ilmenee. Minua hävettää myöntää tätä, mutta olen kokenut tuskaa ja kärsimystä myös siitä asiasta, että olen lihonut useamman kilon. Tämä on pohjimmiltaan hyvä asia, sillä se osoittaa kroppani lähteneen toipumaan ylirasitustilasta. Olen edelleen liian kiinni ajatuksessa, että olisin yhtä kuin kehoni tai se, miltä kehoni näyttää, määrittää sen, miten ajattelen itsestäni.

Tällä viikolla olen aamuharjoituksissa tehnyt joka aamu pilatesta n. 15-20 min. Se on tuntunut hyvältä. Haparoivin askelin opettelen kuuntelemaan kehoani, mitä se haluaa ja mitä se tarvitsee. Se ei ole helppoa, kun on rääkännyt ja laiminlyönyt sitä 40 vuotta. Nyt minulla on voimakas halu arvostaa itseäni ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen – ja tähän kuuluu oman kehoni kunnioittaminen.

Olen ollut kova murehtimaan ja stressaamaan asioista. Olen viimeisten kahden vuoden ajan tuntenut ehkä enemmän pelkoa kuin mitään muuta tunnetta. Siitä ei ole kovin kauan, kun oikeasti tajusin näiden kahden asian välisen yhteyden. Pelko tulee ajatuksista, jotka liittyvät tulevaisuuteen. Jos miettii tulevaisuutta, ei enää arvosta nykyhetkeä. Ja elämä on kuitenkin vain tässä hetkessä. Tässä yhdessä ainoassa hetkessä kerrallaan. Jos elää elämäänsä tässä ja nyt, ei ole mitään pelkoa, koska ei ole mitään tulevaisuuttakaan. On vain tämä hetki nyt.

Suurimmista vastoinkäymisistä tulee suurimmat
opit. Risti muuttuu siunaukseksi.

Ristin tie

“Ristin tie on asioiden täydellistä kääntymistä päälaelleen. Se tarkoittaa, että pahin asia elämässäsi, oma ristisi, muuttuu parhaaksi sinulle koskaan tapahtuneeksi asiaksi, koska se pakottaa sinut antautumaan.” Edellinen lause on myös suora lainaus Eckhart Tollen kirjasta Läsnäolon voima.

Minulle on viimeisten neljän vuoden aikana tapahtunut kolme “ristiä”. Ensin ajauduin keväällä 2016 sellaiseen tilanteeseen työpaikallani, josta en nähnyt muuta ulospääsyä kuin irtisanoutumisen siitäkin huolimatta, ettei ollut mitään uutta työpaikkaa olemassa eikä mitään suunnitelmaakaan. En ollut tyytyväinen silloiseen työhöni, ja arvoristiriita osoittautui pelastukseksi ja astinlaudaksi sille rohkeudelle, jotta uskalsin lähteä miettimään, mitä oikeasti haluaisin tehdä.

Jo silloin, kun irtisanouduin työstäni, tiesin, että myös avioliittoni tulisi todella suurella todennäköisyydellä “menemään uusiksi”. Näin myös kävi puolitoista vuotta myöhemmin. En sitä voinut silloin tietää, mutta asumusero ja pahimman pelkoni kohtaaminen (muutto ensimmäistä kertaa elämässä yksin) johti täysin uudistuneeseen parisuhteeseen ja elämäni parhaaseen seksiin, joka jatkuu edelleen.

Sitten on tämä viimeisin risti, joka alkoi keväästä 2018, jolloin fyysinen ja henkinen kuntoni romahti. Suorittaminen ja egon tarpeiden tyydyttäminen ja addiktio liikuntaan ovat olleet niin syvällä minussa, että kesti tästä ajankohdasta vielä kaksi vuotta tajuta, että näin ei voi jatkaa. Tästä toipumisprosessi on vasta alkumetreillä. Siitä huolimatta tärkein oppi on selvillä: Läsnäolon voima.