"KOLME KOVINTA KASVUNPAIKKAA"

Oltuani lähes vuoden sairaslomalla olen nyt haparoivin askelin palannut työelämään heinäkuun alusta henkilökohtaisen avustajan tehtäviin. Uudet työkuviot ovat olleet opettavaisia ja samalla antoisia, ja työn olen kokenut itselleni merkitykselliseksi. Fyysinen sopeutuminen on tapahtunut hienosti vähitellen.

Paljon olen vuodessa kasvanut, mutta muutamassa asiassa riittää vielä työstämistä. Kiteytän ne alla listanomaisesti:

             1.     Toisten tunnetilojen “imeminen”

Olen äärimmäisen empaattinen ja herkkä ihminen, ja toisten ihmisten tunnetilat vaikuttavat minuun vahvasti. Vaikka tiedostan, että toisten ihmisten tunnetilojen “imeminen” on itselleni haitallista, teen sen silti ikään kuin huomaamatta. Olen myös mestari kantamaan toisten ihmisten ongelmia harteillani ja kokemaan olevani vastuussa toisten ihmisten ongelmien ratkaisemisesta.

Tässä on kysymys rajojen vetämisestä; sen tiedostamisesta, mihin minä lopun ja mistä muut alkavat. Identtinen kaksosuus ja voimakas kaksoseen samastuminen lapsuudesta lähtien on ehkä vaikuttanut tähän enemmän kuin uskonkaan.

 2.     Omavoimaisuudesta luopuminen

Olen ollut koko elämäni perfektionisti ja suorittaja, joka on nähnyt oman arvonsa ainoastaan omien suoritustensa kautta. Olen kokenut olevani vastuussa kaikesta; kaikkeen pitäisi pystyä itse, osata ja tietää kaikki.

Vasta hiljattain olen oivaltanut kärsiväni läheisriippuvuudesta, jonka  yksi keskeinen piirre syvä omavoimaisuus on. Minulle on ollut äärimmäisen hankala luottaa siihen, että elämä kantaa. Kaikkeen ei tarvitse pystyä itse. Voi myös jättäytyä jonkin korkeamman voiman tai elämän kannateltavaksi. Ei tarvitse aina kannatella itse itseään.

 Olen harjoitellut kontrollista luopumista, omavoimaisuudesta irtipäästämistä ja luottamista, että asiat aina järjestyvät, tavalla tai toisella. Minulla pelot ovat olleet vahvoja. Vaikka pelko on hyvin voimakas tunne, usko on vielä voimakkaampi. Usko siihen, että elämä kantaa.

 3.     Tässä hetkessä eläminen

Elämä tapahtuu vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Mennyt on mennyttä, sille ei voi enää mitään tehdä ja tulevaisuus ei ole vielä täällä. Kun on läsnä tässä hetkessä, ei koe syyllisyyttä menneestä eikä huolehdi tulevaisuudesta, sillä on vain nyt. Tämän ymmärtämisessä olen vasta alkutaipaleella.

Minulla on ollut voimakas taipumus pyörittää päässäni tulevaisuuteen liittyvää katastrofikelaa liittyen joko omaan tai läheisteni terveydentilaan esimerkiksi. Kun kuvittelee tulevaisuudesta pahinta mahdollista, ei ole ihme, että alkaa ahdistaa. On ollut vaikeaa sisäistää, että omat ajatukset eivät ole yhtä kuin totuus. Voin itse päättää, mitä ajattelen, joten miksi en ajattelisi positiivisesti?

Tässä hetkessä olemiseen on liittynyt myös vaikeiden tunteiden, kuten syvän ahdistuksen ja pelon hyväksyminen ja kohtaaminen, sen oppiminen, etten ole yhtä kuin tunteeni. Tunteet liikkuvat, tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla, jos ne uskaltaa kohdata ja antaa niiden tulla. Tämä on toki helpommin sanottu kuin tehty.

 

Tunteet liikkuvat kuin pilvet taivaalla; ne tulevat ja ne menevät. Ne eivät jää paikalleen
jos ne suostuu hyväksyen kohtaamaan.

On hyvä tiedostaa, missä omat haastekohdat ovat, mutta vähintään yhtä tärkeää on kääntää katse sinne, mitä on oppinut ja antaa siitä itselleen positiivista palautetta. On asennekysymys, haluaako kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä itsellä ei ole, vai siihen, mikä on jo hyvin.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen käyttänyt joka päivä vähintään tunnin aikaa itseni kehittämiseen ja oppinut sen seurauksena ainakin seuraavaa:

·       Pysähtymään paikalleni, istumaan hiljaa ajattelematta mitään, luopumaan kaikesta suorittamisesta ja meditoimaan hiljaisuudessa

(ennen minulla oli minuuttiaikataulu ja juoksin pää kolmantena jalkana paikasta toiseen enkä osannut edes liikennevaloissa autossa istua räpläämättä kännykkää)

·       Armollisuutta itseäni kohtaan: ennen äärimmäisen ankara sisäinen puheeni on vaihtunut myötätuntoon itseäni kohtaan, kannustukseen ja lempeisiin sanoihin. Sallin itseni olla epätäydellinen, haavoittuva ja keskeneräinen ja sellaisena riittävä ja rakastettava

                 ·       Itseni kokonaisvaltaista hyväksyntää sellaisena ihmisenä kuin olen: arvoni ei ole kiinni                         siitä, miten hyvin osaan tai en osaa jotain asiaa, vaan olen arvokas, koska OLEN. Tiedän                         kuka olen ja toteutan itseäni ydinminuudesta käsin. Arvostukseni itseäni kohtaan ei ole                          sidoksissa myöskään toisten hyväksyntään tai toisilta saamaani arvostukseen

                ·       Kuuntelemaan kehoani ja toimimaan sen mukaan eli terveys ei ole pelkästään sanojen                             tasolla tärkein arvoni, vaan se näkyy myös kaikessa käytännön toiminnassani; arvojen                             kirkastus 

·       Ylläpitämään toivoa tietäen, ettei mikään tunne kestä ikuisesti. “This too shall pass”. Toivoa auttaa ylläpitämään myös se tosiasia, että voin kokea hyvin moninaisia tunteita, myös äärimmäisen positiivisia ja nautinnollisia. Elämä ei koskaan muodostu pelkästään yhdestä tunteesta, vaikka joskus tuntuisi siltä. 

·       Tuntemaan syvää kiitollisuutta, mikä lisää onnellisuuden tunnetta merkittävästi 

·       Tuntemaan itseni syvällä tasolla entistä paremmin ja tutustumaan varjooni; kaikkiin niihin addiktioihin (liikunta, työnarkomania, kaikenlainen suorittaminen) joiden avulla olen paennut sitä, kuka oikeasti olen ja ylläpitänyt valheellista persoonaa tuntien syvää häpeää, huonommuutta ja riittämättömyyttä itsestäni