Herkän Runoilijan Blogi

Lainatakseni ihailemani poplaulajan sanoja olen ollut kaikki nämä kuukaudet kaapissa, lukkojen takana, piilossa pahan maailman katseilta… Unelmoimassa salaa jostain sellaisesta, josta en ole uskaltanut kertoa kenellekään. Unelmoimassa siitä, että vielä näin neljänkympin kynnyksellä voisin kehittyä niin taitavaksi tanssijaksi, että uskaltaisin ja voisin esiintyä julkisesti. Tässä tulee pieni ilmoitusluontoinen asia itselleni: On ihan ookoo sanoa nämä asiat ääneen! Tanssiminen on intohimo Olen lapsesta saakka tykännyt tanssia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen intohimoisesti rakastunut siihen. Sitä tehdessäni voin sataprosenttisesti olla oma itseni juuri sellaisena kuin olen. Tätä intohimoa olen alkanut seurata yhä enemmän, koska se tuntuu sydämessäni oikealta. Sisäistä paloa seuraten olen aloittanut showtanssin ja hiphopin tämän vuoden alusta. Vielä vuosi sitten olin taloushallinnon vastaavana pk-yrityksessä ja nyt aikani ja energiani menee entistä enemmän tanssi...

  ”Wau! Sä inspiroit mua!”, sanoi minulle eräs henkilö suoraan kasvokkain pari päivää sitten. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain tällaista   palautetta. Kuitenkin syvä ristiriita ja aito lapsenomainen hämmennys vihmovat vasten kasvojani syyssateen lailla, kun mietin, miten voin samaan aikaan inspiroida toisia ihmisiä, kun olen sisältä itse niin hajalla? Kyseisessä tilanteessa olin paljastanut itsestäni hyvinkin haavoittuvaisia asioita ja myöntänyt, millaista häpeää olen itsestäni ja unelmistani tuntenut. Viime viikolla törmäsin Facebookissa artikkeliin minua suuresti inspiroivasta henkilöstä, Antti Tuiskusta. ”Puhun kateudesta ja riittämättömyyden tunteista terapiassa”, luki otsikossa. Vaikka  on erittäin vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa Suomen kuumin poptähti kärsii riittämättömyyden tunteesta, se on samaan aikaan äärimmäisen lohdullista ja koskettavaa. On helpompi hyväksyä riittämättömyyden tunne myös omassa sisimmässään, jos siitä kerran kärsivät todella...

Tänä aamuna olin kirjoittamassa päiväkirjaan vaaleanpunaisen joulukuusen valossa rauhallisesti siemaillen aamukahvia, kun sain yllättäen puhelun entisestä työpaikastani. Se palautti silmänräpäyksessä mieleeni kaikki ne ahdistavat viimeisten työviikkojen aikaiset fiilikset viime keväältä, ja tunsin oloni todella ahdistuneeksi. Mitä enemmän aikaa kuluu sieltä lähtemisestä, sitä enemmän voimistuu tunne siitä, että se oli tismalleen oikea ratkaisu. Tänä päivänä tunnen jopa syvää kiitollisuutta siitä ristiriitatilanteesta, johon jouduin. Se pakotti minut ikään kuin hyppäämään jyrkänteeltä ja luottamaan, että  jollain lailla siivet kantaa. Vuotta 2016 on jäljellä enää neljä päivää, ja katse kääntyy kohti uutta uljasta vuotta 2017. Tehdessäni tästä vuodesta tilinpäätöstä omassa mielessäni olen varma, että tulen vielä vanhakin muistamaan tämän vuoden. Tehtyäni yli 10 vuotta työtä, jota en koskaan juurikaan kokenut omakseni, uskalsin lopulta hypätä pois oravanpyörästä – joskin ulkopuol...

Vietin viime viikonloppua yhdessä identtisen kaksoissiskoni Iinan kanssa. Suuren fanitukseni perässä olimme varanneet perjantaina liput Antti Tuiskun keikalle Ikaalisiin ja lauantaina Hämeenlinnaan. Parasta viikonlopussa oli vedet silmissä nauraminen tyhmille, mitään sanomattomille asioille täysin selvin päin tai yhtä lailla se, että voi täysin ja koko ajan olla oma itsensä tarvitsematta peitellä itsestään mitään puolia. Omana itsenä oleminen ei kaikkien ihmisten seurassa ole itsestään selvää tai se, että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Näin ollen siskoni oli juuri se henkilö, jonka seurassa minua ei lainkaan hävettänyt näin nelikymppisenä vetää perjantaina hotellihuoneessa jalkaani mustia, rock-henkisiä remmisolkileggingsejä tai mustaa rintaliivitoppia, puhumattakaan farkkuliivistä, jonka rinnuksiin olen anttituiskumaisesti lisännyt merkin ”Warning I fuck back”. Jonkun muun seurassa kyseinen asuvalinta olisi saattanut herättää vähintäänkin kummaksuntaa ja minut leima...

Olin kuluneella viikolla ohjaamassa ryhmäliikuntaa alkavan flunssan kourissa ja ilahduin kovasti, kun useampi ihminen kehui minua vuolaasti ja monisanaisesti ylistäen, miten paljon iloa ja energiaa annan heidän päiviinsä ja miten he aina odottavat minun tuntiani. Tämän johdosta julkaisin seuraavan Facebook-päivityksen:”Ei ole sanoja, miten paljon saan voimaa ihmisten palautteista <3 Varsinkin tällaisena päivänä, kun ohjaa ihan puolikuntoisena... Samalla mietin, että tein yli 10 vuotta työtä, jossa en koskaan kokenut tätä tunnetta. Silti tunnen olleeni menestyneempi ja parempi edellisessä työssäni (!?)” Vasta, kun painoin ”julkaise”-nappia, tajusin, mitä olin kirjoittanut. Ajattelenko todella näin?? Todella ristiriitaisesti kirjoitettu. Miten voi tuntea olevansa vähemmän menestynyt, jos kerran työstä saa niin paljon voimaa itse ja pystyy tuottamaan sitä myös muille? Viime kevääseen saakka olin tehnyt työurani taloushallinnon parissa. Se ei ole koskaan ollut minulle tietoinen val...

Katsoin eilen koskettavan dokumentin ”Menestyksen hinta” Yle Areenasta, jossa poptähti Antti Tuisku kertoi koulukiusaamisen sävyttämästä lapsuudestaan sekä sen aiheuttamista epävarmuuden tunteista ja huonosta itsetunnosta. Niin menestynyt kuin hän onkin, hänen on ollut pakko menneinä vuosina hakeutua terapiaan käsittelemään omia pään sisäisiä asioita. Pakko myöntää, että minun oli äärimmäisen helppoa samaistua Tuiskun fiiliksiin,  ja ehkä juuri sen takia dokumentti kosketti minua niin syvältä. Niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt huonosta itsetunnosta. Suurin syy siihen on ollut koulukiusaaminen ja se, ettei ole oikein kunnolla koskaan tuntenut kuuluvansa joukkoon, vaan aina on ollut jollain lailla erilainen ja erottunut joukosta. Koulukiusaaminen alkoi ala-asteella ja jatkoi lukioon saakka. Olen aina ollut hyvin tunnollinen oppilas, mikä oli yksi syy kiusaamiseen. Lukion päästötodistuksen lukuaineiden keskiarvo taisi olla 9.8. Muita syitä kiusaamiseen olivat mm. erikoinen s...

Inspiraatio saattaa iskeä ihan oudoilla hetkillä. Kuten silloin, kun olen täyttämässä pyykinpesukonetta, yhtäkkiä tajuntaani iskeytyy runon säkeitä, jotka on pakko kirjoittaa ylös. Tai sama tapahtuu, kun olen ajamassa autolla ja yhtäkkiä tulee pakonomainen tarve ajaa tien sivuun ja kirjoittaa ajatukset ylös. On myös ollut sellaisia iltoja, jolloin olen mennyt nukkumaan, mutta yhtäkkiä runon säkeitä alkaa pyöriä päässä, enkä saa unta, ennen kuin runo on kirjoitettu talteen. Inspiraatio on hieno asia. Koskaan ei voi tietää, milloin se iskee! Kun inspiraatio iskee, mitä tahansa voi syntyä. Yleensä ei voi etukäteen tietää, milloin se hetki tulee. Jos oikein tietoisesti yrittää synnyttää inspiraatiota ja tuotosta paperille, yleensä silloin kaikki tökkii eikä mikään suju. Luovaa tilaa ja inspiraatiota ei voi pakottaa, mutta sen syntymistä voi edesauttaa. Monta kertaa luova tila syntyy vasta sitten, kun tietoisesti lakkaa yrittämästä, päästää irti. Joistain asioista on heti ensi hetk...