JOULUN IHME

Minulle kulunut vuosi 2018 on ollut koko elämäni voimakkain itseni etsimisen vuosi. Vuoden 2017 loppuun mennessä olin päätynyt sekä parisuhteessani että itseni kanssa umpikujaan, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin muuttaa elämänsä ensimmäistä kertaa yksin asumaan.

Kun viime vuoden lopulla ilmoitin miehelleni, että muutan pois yhteisestä asunnostamme, tein sen vankkana käsityksenäni se, että 17,5 vuoden avioliittomme oli tässä. Olin ahdistunut, voimaton, aivan loppu. Meillä ei ollut enää aikoihin ollut mitään yhteistä. Onneksi mieheni jaksoi vielä uskoa meihin, silloinkin, kun minä en enää uskonut.

Vuosi sitten jouluna annoin intuitioni johdattamana miehelleni erikoisen joululahjan – siitä huolimatta, että olin pari viikkoa aiemmin kertonut aikomuksestani muuttaa eri osoitteeseen. Annoin hänelle itseni yhdeksi illaksi ja yöksi. Nyt jälkeenpäin voin sanoa, että tämä lahja ehkä pelasti meidän liittomme. Sinä hetkenä minä olin jo luopunut meistä – ei ollut mitään odotuksia, ei mitään käsikirjoitusta, ei mitään. Siinä hetkessä tapahtui jotain ihmeellistä – aloimme molemmat ensimmäistä kertaa avautua toisillemme asioista, joista emme siinä mittakaavassa olleet aiemmin avautuneet. Samassa hetkessä syttyi jotain muutakin. Palava intohimo.

Yksi suurimpia ongelmia parisuhteessamme oli ollut se, että minä en pystynyt minkäänlaiseen läheisyyteen. En henkiseen enkä fyysiseen. Siitäkin vinkkelistä katsottuna oli sangen mielenkiintoista, mitä tapahtui jouluaattoyönä 2017 ja sen jälkeen.

Siitä alkoi meidän parisuhteen uusi seurusteluvaihe. Sen jälkeen olemme jutelleet enemmän kuin viimeisten 10 vuoden aikana yhteensä. Olemme näyttäneet toisillemme tunteiden koko kirjon: huutaneet, itkeneet, iloinneet, liikuttuneet yhdessä.

Minä en ole ollut hyvä puhumaan tunteistani. Mutta päätin opetella. Päätin ottaa riskin ja kohdata pelon, että entä, jos toinen ei hyväksykään minua sellaisena kuin olen. En ole osannut vetää rajoja. Kertoa toiselle, mikä sopii minulle ja mikä ei. Olen aina pitänyt muiden tunteita arvokkaampina kuin omiani ja sysännyt omani syrjään.

Ensin minulla oli vain tarve olla yksin. Mennä illalla yksinomaan sänkyyn nukkumaan ja aamulla herätä sieltä. Nautin siitä suunnattomasti. Kun terveyteni romahti huhtikuussa, huomasin, että minun ei ole hyvä olla yksin. Toisen ihmisen läheisyys auttaa ja lohduttaa. Mitä pidemmälle vuosi alkoi kulua, sitä enemmän kaipasin mieheni läheisyyttä, muutakin kuin seksuaalista.

Minä en ole hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. En ole pitänyt itseäni rakkauden arvoisena. Minulla on ollut häpeäidentiteetti ja ajatukseni on ollut, että jos joku tietäisi, millainen olen oikeasti, kukaan ei voi rakastaa minua. Pohjimmiltani uskon näiden olleen syitä, miksi minun on ollut mahdotonta sallia itselleni läheisyyttä. Jos ei myönnä, että tarvitsee toisen ihmisen rakkautta ja läheisyyttä, ei voi loukkaantua, jos tulee torjutuksi tai ei niitä saakaan.

Toinen asia, jonka koin aiemmin mahdottomaksi parisuhteessamme, oli intohimon kokeminen. Ajattelin sen aina olevan normaalia, kun olemmehan olleet pitkään yhdessä. Totuus kuitenkin on se, että en ollut koskaan aiemmin todella uskaltanut avata omaa seksuaalisuuttani toiselle ihmiselle ja edelleen kipuilen pelkojen kanssa, että sittenkin tulen torjutuksi, jos olen sellainen kuin olen, vaikka toinen osapuoli ei ole antanut merkkiäkään sellaisesta- päinvastoin. Sitten, kun lopulta uskalsin olla se, kuka olen – voin sanoa, että emme milloinkaan aiemmin (edes suhteen alkuaikoina) ole kokeneet tällaisia intohimon tunteita yhdessä, mikä on aivan mahtavaa!! Olemme olleet 22 vuotta yhdessä – ja meillä on nyt parasta seksiä ikinä.

Vuonna 2018 asuimme mieheni kanssa eri osoitteissa ja aloimme seurustella uudelleen. Kävimme elokuvissa, syömässä, vietimme hotelliviikonloppuja, makoilimme vain laiskasti sängyssä lähekkäin kynttilänvalossa ja juttelimme. Tämän vuoden aikana olen tutkinut itseäni enemmän kuin koskaan ja uskaltanut myöntää tarvitsevani rakkautta ja läheisyyttä. Uskaltanut tunnustaa, että rakastan ja tarvitsen.

Olimme mieheni kanssa ensitreffeillä 18.12.1996. Menimme kihloihin vuotta myöhemmin, 23.12.1997. Joulupäivänä 2003 syntyi tyttäremme. Joulu on ollut meille ihmeiden aikaa. 24.12.2017 parisuhteemme syntyi uudelleen hetkellä, jolloin minä olin jo päästänyt irti. Joulu on taikaa, ihmeiden aikaa.

Palasimme yhteen viikko ennen joulua, 18.12.2018. Ja kyllä, minä pelkään, että mikään ei olekaan muuttut (vaikka järjellä katsottuna näen, että KAIKKI on muuttunut) ja että olemalla oma itseni kukaan ei kuitenkaan voi minua rakastaa… Samalla olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että mieheni uskoi meihin silloinkin, kun minä en enää uskonut. Hän ei luovuttanut, silloin, kun minä olin jo valmis luopumaan meistä. Minä sain läheisyyden. Rakkauden. Polttavan intohimon. Sellaisia asioita, joita en vuosi sitten ikinä olisi osannut kuvitella. Ja kaikkein tärkein – minä sain takaisin miehen, jota rakastan, vaikka rakkaus olikin hukassa joitakin vuosia.