”ERITYISHERKKÄ ON AIDOSTI OMA ITSENSÄ JA USKALTAA PALJASTAA HAAVOITTUVUUTENSA”

Työsuhteeni päättymisestä on nyt kaksi viikkoa. Tänä aikana olen yrittänyt käsittää, mitä minulle on tapahtunut. Ensimmäinen viikko meni vielä täysin potiessa pahoja fyysisiä oireita, joita pitkittynyt stressitilanne oli minulle aiheuttanut. Rintaa puristi joka aamu, kun heräsin ja kehoni oli jatkuvassa suoritustilassa.

Tällä viikolla pakenin päiväksi rakkaisiin lapsuusajan kesien maisemiin järven rannalle. Kun istuin yksin laiturilla, katselin kimmeltävää järven pintaa ja kuuntelin lokkien kirkunaa, minulta pääsi itku. Hyvällä tavalla. Ensimmäistä kertaa todella tuntui siltä, että vapaudun stressistä ja että minulla on hyvä olo. Luonnossa oleminen on parasta lääkettä mihin tahansa stressitilanteeseen.

Olen koko elämäni ihmetellyt omaa herkkyyttäni. Sitä, miten jotkin asiat vaikuttavat minuun niin voimakkaasti, vaikka muiden mielestä niiden ei pitäisi koskettaa minua millään lailla. Esimerkiksi teini-iässä elämäni tärkeimmäksi taisteluksi muodostui Etelä-Afrikassa tapahtuvan apartheidin ja rotusorron vastustaminen, vaikka asuin 10000 km päässä siitä maasta, jossa ongelma vallitsi. Vasta vuosi sitten NLP-kurssilla eräs ihana eläkeläisrouva sanoi minulle:”Sinun kannattaisi lukea kirja Erityisherkät.” En ollut koskaan kuullutkaan mistään erityisherkkyydestä, mutta kirjan luettuani minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö kuuluisi ryhmään.

Maailma on monella mittarilla mitattuna ja monesta kulmasta katsottuna kova paikka, jossa tunteellisuutta ja tunteiden näyttämistä pidetään heikkoutena. Ehkä osittain tästä syystä olen itse viime vuosiin saakka lähes vihannut näitä piirteitä itsessäni. Kunnes viimein ymmärsin, että ne ovat piirteitä, jotka tekevät juuri minusta minut ja itseni hyväksymisen prosessin kautta olen viimein ymmärtänyt, että ne ovat vahvuuksia, ei heikkouksia.

Erityisherkkyyteen kuuluva piire on myös teeskentelemättömyys. Erityisherkiltä puuttuu kyky teeskennellä ja siksipä he ovat aidosti ja rehellisesti omia itsejään ympäristön reaktioista huolimatta. Olenkin miettinyt sitä, miksi nykypäivänä niin paljon keskitytään suorittamiseen ja kovien arvojen toteuttamiseen? Miksi pitäisi koko ajan olla vahva? Sehän on pelkkää näyttelemistä, sillä kaikilla on myös ne heikot hetket, halusi tai ei. Täydellisyyteen pyrkiminen joka asiassa on sairasta. Epätäydellisyys puolestaan on kaunista.

Minua on kritisoitu toisinaan liian avoimesta Facebook-kirjoittamisesta. Mikä sitten on liian avointa? Minusta on aivan liian pinnallista, jos pitää ajatella niin, että vain positiivisia asioita voi jakaa. Eihän kenenkään elämä ole pelkkää positiivisuutta joka päivä. Toisaalta, jos avaa joitain ei niin iloisia asioita, kommentoijien määrä voi jäädä vähäiseksi, kun ihmiset eivät tiedä, mitä kirjoittaa. Ymmärrän, että todella henkilökohtaiset isot asiat on syytä pitää Facebookin ulkopuolella, mutta kyllä minä voin kertoa itsestäni myös sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä mairittele minua.

Aloittaessani viimeistä työaamua taloushallinnon töissä, kirjoitin ystävilleni Facebookissa, että takana on elämäni rankimpiin kuulunut kevät ja että olen itkenyt lähes päivittäin. Joku ehkä ajatteli, että onpa siinä hysteerinen ja heikko ihminen. Minä puolestani ajattelen, että ihminen, joka voi myöntää myös itkevänsä, on rohkea ja sinut itsensä kanssa. Tunteellisuus ja herkkyys ovat vahva osa minua, enkä minä pelkää olla ja näyttää sitä, mitä minä olen. Olen haavoittuvainen ja voin myös mennä rikki. Tunteellisuudessani ja herkkyydessäni olen myös ainutkertainen ja minulla on oikeus olla sitä mitä olen, muiden mielipiteistä riippumatta. Tärkeintä on se, mitä itse ajattelet itsestäsi. Muiden mielipiteet kannattaa jättää omaan arvoon.

On ihanaa ja rohkaisevaa, että julkisuudessakin on henkilöitä, jotka uskaltavat kertoa heikoista hetkistään ja epäilyksistään itseänsä kohtaan, kuten esim. Antti Tuisku. Hän on avoimesti kertonut poteneensa itsetunto-ongelmia poplaulajan urastaan huolimatta. Tällaiset esimerkit toivottavasti murentavat edes hieman painetta sopeutua kovaan yhteiskuntaan, jossa mitään heikkouksia ei saisi näyttää tai kertoa, koska ”se nyt vaan ei ole muodikasta”. Olen saanut uskomattoman paljon voimaa Antti Tuiskulta, ja se pohjimmiltaan on hänellä ollut syynä avoimeen asioiden jakamiseen, että hänen esimerkkinsä rohkaisisi muita.

En yhtään tiedä, mitä tulevaisuus minulle tuo. Olen kuitenkin kiitollinen, että jo näiden kahden viikon aikana, jotka olen ollut kotona, päässäni on syntynyt valtava määrä uusia ajatuksia. On hienoa, kun voi pysähtyä oman itsensä kanssa hetkeksi. Olen NLP:n kautta oppinut senkin, että on ok, ettei tiedä. Yhteiskunnassa, jossa koko ajan pitää suorittaa jotain ja saada aikaan tuloksia, tämä ajatus voi helposti olla kestämätön. Miksi ei joskus voisi pysähtyä hetkeksi, jotta kerkiää nähdä ympärillään olevan kauneuden? Jotta voi hahmottaa suunnan, jota kohti haluaa lähteä? Jotta näkee, kuka todella on?

Minulla on pienellä ja vielä varsin hauraalla tapaa tunne,että pakkoirtisanoutuminen taloushallinnon töistä saattaa olla parhaimpia asioita, joita minulle on koskaan tapahtunut.