"KAHDEN VUODEN ALAMÄEN JÄLKEEN TÄYDELLINEN ROMAHDUS"
Kaiken piti olla hyvin.
Tunsin itseni henkisesti valmiiksi palaamaan asteittain liikunnanohjaustyöhön vuoden vaihteessa ja olin sopinut kevennetystä aloituksesta, eli ohjaisin tammikuussa vain keskiviikkoisin kaksi tuntia Lavista Myyrmäessä. Tottakai jännitin ohjaamaan menemistä, mutta kaikki sujui hienosti.
Ennen molempia tunteja kerroin, miten elokuussa 2019 ohjatessani viimeisiä kertoja ennen sairauslomalle jäämistä olin saanut paniikkikohtauksen enkä enää pystynyt tulemaan ihmisten eteen. Mutta totesin nyt olevani tässä. Sain raikuvat aplodit ja se kosketti sydäntäni syvältä. Oli myös sydäntä lämmittävää kuulla olleeni kaivattu, vaikka sijainen oli poissaollessani pitänyt hyvää huolta ryhmistäni.
Pahimman pelon kohtaaminen
Juuri ensimmäisen ohjauspäivän iltana sain puhelun mieheltäni USA:sta, joka auttoi omalta osaltaan laittamaan palikoita päässäni oikeaan asentoon, tosin syvän järkytyksen kautta. Mieheni kertoi, että hän oli saanut työtarjouksen USA:sta. Vaikka hän suhtautui siihen skeptisesti, jo pelkkä mahdollisuus hänen menettämisestään sai sisälläni aikaan pakokauhua. Miten ikinä selviäisin, jos tärkein tukeni vietäisiin? Itkin asiaa saunassa, kun yhtäkkiä sisälläni kirkastui. Tajusin, että olin koko ajan ollut miehestäni riippuvainen, ja siksi en osannut nukkua yksin, kun hän oli reissussa, sillä en luottanut kykyyni selvitä ilman häntä. Samalla tuli oivallus. Minussa itsessäni on kaikki, mitä selviämiseen vaaditaan. Minun ei tarvitse stressata tai pelätä mitään, sillä selviän kaikesta, mitä tulee.
Kun olin mieleni tasolla tavallaan luopunut parisuhteestani ja hyväksynyt sen, että en voi vaikuttaa siihen, mitä toinen ihminen päättää, vastoin kaikkia ennakko-oletuksiani aloin siitä illasta lähtien nukkua hyvin! Tämä oli itselleni todella käänteentekevä kokemus, sillä mieheni oli vielä silloin reissussa, ja juuri silloin aloin nukkua hyvin ilman lääkkeitä!
Palattuaan reissulta mieheni kertoi, ettei vaihda meidän parisuhdetta työhön. Tästä olin äärimmäisen onnellinen mutta samalla kiitollinen kokemuksesta, että jouduin kohtaamaan menetyksen pelon silmästä silmään ja sen avulla oivaltamaan, että selviäisin kyllä aina jotenkin. En enää ollut henkisesti riippuvainen miehestäni.
Legopalikat alkavat putoilla
Maanantaina 13.1 tein TRE:tä (Trauma Reliesing Exercises) kotona, kun jälleen kyyneliä alkoi valua vuolaasti. Olen ollut ällistynyt viime aikoina, miten niin sanotusti legopalikat ovat alkaneet putoilla päässäni ja asiat tippuvat päähäni valmiina... TRE-session aikana mieleeni tuli sana ylirasitustila niin voimakkaasti, että päätin session jälkeen googlettaa sen netistä (tämä siitäkin huolimatta, että se oli minulla diagnosoitu jo keväällä 2018).
TRE-session aikana oivalsin jotain todella kivuliasta myös suuresta unelmastani päästä Antti Tuiskun taustatanssijaksi. Oli järkyttävää huomata unelman pohjautuneen suorittamiseen ja toiveeseen, että sen toteutumisen myötä voisin hyväksyä itseni. Tämä on tietenkin järjettömän iso harha, sillä niin kauan kuin itsensä hyväksyminen perustuu suorittamiseen, siihen pääsemisen jälkeen tulee aina seuraava suoritus, mihin pitää yltää, jotta voisi edelleen hyväksyä itsensä.
Olen ollut himoliikkuja ikäni. Yläasteella ja lukiossa ollessani minulla oli n. viidet ringette- ja jääkiekkoharjoitukset viikossa ja suoriuduin niistä hienosti ja silti vetelin vaan kymppejä kokeista. Liikunta on ollut minulle suorittamista. Tapa hakea oikeutusta omalle olemassaololleen, kompensoida omaa huonommuuden tunnettaan.
Ei ole sattumaa, että yllä oleva toteamus ja sana ylirasitustila pulpahtivat mieleeni samassa sessiossa.
Kipeintä näiden oivalluksien tekemisessä ei ollut se, että ymmärsin nyt vihdoin viimein, kun kaksi vuotta olin mennyt jo koko ajan jyrkkenevää alamäkeä, että tulossa olisi pidempi stoppi liikunnassa. Ei, pahinta oli tajuta, että koko arvomaailma liikuntaan ja itseeni liittyen on ollut niin kieroutunut ja nyt kun pohja oli pudonnut kaikelta, joutuisin rakentamaan ajatusmaailmani täysin tyhjästä.
Kauden ensimmäiset tanssitunnit olivat kulminaatiopiste
Olin siis tajunnut ennen kauden ensimmäisiä tanssitunteja kärsiväni ylirasitustilasta. Nyt jälkikäteen voi kysyä, miksi ihmeessä menin tiistaina 14.1 tanssimaan siitä huolimatta, peräti kaksi tuntia putkeen? Se oli lopulta asia, joka ns. katkaisi kamelinselän.
Illalla tanssituntien jälkeen sohvalla maatessa tuli voimakkaita rytmihäiriöitä sekä sydämentykytystä. Reidet tuntuivat lyijynraskailta ja ahdistuksen tunne puristavana rintakehällä. En yöllä pystynyt nukkumaan ilman unilääkettä. Jo silloin tiesin, etten menisi seuraavana päivänä ohjaamaan.
Miten noloa olikaan soittaa työnantajalle ja sanoa, että niin, palasin ohjaamaan viikko sitten, mutta nyt en pystykään ohjata! Eli olin tehnyt itse todella todella ison virheen. Pää oli valmis palaamaan ohjaustöihin, mutta keho ei todellakaan. Olin naiivisti ja perfektionistin tavoin kuvitellut, että tottakai voin palata liikuntaan treenaamalla uutta Lavis-ohjelmaa 1,5-2 h päivässä, alkaa ohjata ja tanssia itse 5 tuntia viikossa. Niinpä! Tällainen on ikuisen suorittajan ja perfektionistin ajattelumalli.
Aika urheilulääkärille
Puhuin psykiatrilleni ylirasitustilan mahdollisuudesta. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta ja epäili koko tilan olemassaoloa. (Sen sijaan hän joka kerta muisti aina tarjota minulle mielialalääkkeitä.) Hänen avustuksellaan kuitenkin etsimme lääkärikeskuksesta mahdollisen urheilulääkärin, jonka vastaanotolle voisin varata ajan. Sellainen löytyi, mutta siihen oli varaushetkellä yli viikko aikaa.
Tein kevyttä toimistotyötä viime viikon tiistaina. Tajusin kuitenkin, että olen fyysisesti aivan loppu ja romahduspisteessä. En pystynyt kävelemään rappuja ylös voimakkaasti hengästymättä, ja muutaman sadan metrin matka lounasravintolaan oli yhtä tuskaa. Tällaiset ponnistukset olivat aivan liikaa, ja seuraavana yönä heräsin voimakkaaseen sydämentykytyskohtaukseen, jossa pulssi hakkasi kahtasataa (itse asiassa samanlainen kohtaus, jonka vuoksi lähdin ambulanssilla sairaalaan 7.4.2018). Näitä tuli vielä toinen saman yön aikana. Oli pakko myöntää: Juuri nyt kehoni ei kestä minkäänlaista rasitusta.
Urheilulääkäri totesi sen, minkä olin itse jo tiennyt: kyse on ylirasitustilasta. Ylirasitustila ei juuri koskaan tule pelkästä liikuntasuorituksesta tai liikunnan määrästä, vaan se on yhdistelmä henkistä ja fyysistä kuormaa. Minun kohdallani molemmat ovat nyt tätä kirjoittaessa jatkuneet kaksi vuotta. Vastoin useita ennakkokäsityksiä, ylirasitustila ei ole pelkästään huippu-urheilijoiden vaiva, vaan myös aivan tavalliset ihmiset voivat sen saada.
Urheilulääkäri ei vastoin ennakko-odotuksiani antanut minulle mitään tarkkoja toimintaohjeita. Hän kehotti liikkumaan kevyesti niin, että liikunta tuottaa mielihyvätuntemuksia, mikä minun tilanteessani juuri nyt tarkoittaa kävelemistä autotallille ja takaisin. Hän kehotti kuuntelemaan omaa kehoaan. Se on jotain, mitä en ole ikinä osannut, joten olen nyt suuren haasteen edessä. Nyt, kun rehellisesti ajattelen asioita taaksepäin, kehoni on aikaa sitten antanut merkkejä siitä, että kaikki ei ole kunnossa ja että rasitusta on liikaa. Olen kuitenkin systemaattisesti sivuuttanut kaikki merkit, sillä "pitäähän minun pystyä" jne. Olen rääkännyt ja kohdellut kehoani kaltoin.
Omalla kokemuksellani sanoisin, että kannattaa kuunnella kehon viestejä. Jos kuuntelee silloin, kun se kuiskailee, ei tarvitse ikinä kuulla sen huutavan.
Verikoetulosteni pohjalta alhainen varastorauta eli ferritiini (minulla arvo 23. Selkeä puutos, jos arvo on alle 30) on ylirasitustilaa selittävä tekijä, minkä vuoksi lääkäri kehotti ottamaan kaksi rautatablettia päivittäin.
Pitkä tie kuljettavana
On itsestään selvää, että koska olen kaksi vuotta luisunut alamäkeä tajuamatta hiljentää ja kärsinyt ylirasitustilan oireista koko tämän ajan, tästä ei todellakaan toivuta kahdessa viikossa eikä kahdessa kuukaudessakaan.
Pari päivää sitten tein raskaan päätöksen luopua kirjanpitoasiakkaistani. Nyt, kun henkinen puoleni on paremmassa jamassa, fyysinen puoli on niin heikko, että olen pisteessä, jossa on pakko myöntää, että en suoriudu enkä pysty hoitamaan kevyttä ja rutiininomaista paperinpyöritystäkään.
Koko elämäni olen rakentanut identiteettini ja itsearvostuksen suorittamisen, osaamisen ja pystymisen varaan. Tekeminen ja suorittaminen ovat tuottaneet minulle tunteen, että minulla on oikeus olla olemassa. Mitä tapahtuu, kun kaikki tämä riisutaan? Tällä hetkellä olen fyysisesti sellaisessa kunnossa, etten pysty juuri mihinkään. Kuka olen, kun kaikki tekeminen ja suorittaminen riisutaan?
Nyt tiedän vain sen, että ilman terveyttä ei ole työtä, ei harrastuksia, ei hyvää oloa. Terveys on kaikista tärkein arvoistani. Ilman sitä ei ole mitään. Se on monille itsestäänselvyys, mutta minulle ei enää ikinä.
Tunsin itseni henkisesti valmiiksi palaamaan asteittain liikunnanohjaustyöhön vuoden vaihteessa ja olin sopinut kevennetystä aloituksesta, eli ohjaisin tammikuussa vain keskiviikkoisin kaksi tuntia Lavista Myyrmäessä. Tottakai jännitin ohjaamaan menemistä, mutta kaikki sujui hienosti.
Ennen molempia tunteja kerroin, miten elokuussa 2019 ohjatessani viimeisiä kertoja ennen sairauslomalle jäämistä olin saanut paniikkikohtauksen enkä enää pystynyt tulemaan ihmisten eteen. Mutta totesin nyt olevani tässä. Sain raikuvat aplodit ja se kosketti sydäntäni syvältä. Oli myös sydäntä lämmittävää kuulla olleeni kaivattu, vaikka sijainen oli poissaollessani pitänyt hyvää huolta ryhmistäni.
Pahimman pelon kohtaaminen
Juuri ensimmäisen ohjauspäivän iltana sain puhelun mieheltäni USA:sta, joka auttoi omalta osaltaan laittamaan palikoita päässäni oikeaan asentoon, tosin syvän järkytyksen kautta. Mieheni kertoi, että hän oli saanut työtarjouksen USA:sta. Vaikka hän suhtautui siihen skeptisesti, jo pelkkä mahdollisuus hänen menettämisestään sai sisälläni aikaan pakokauhua. Miten ikinä selviäisin, jos tärkein tukeni vietäisiin? Itkin asiaa saunassa, kun yhtäkkiä sisälläni kirkastui. Tajusin, että olin koko ajan ollut miehestäni riippuvainen, ja siksi en osannut nukkua yksin, kun hän oli reissussa, sillä en luottanut kykyyni selvitä ilman häntä. Samalla tuli oivallus. Minussa itsessäni on kaikki, mitä selviämiseen vaaditaan. Minun ei tarvitse stressata tai pelätä mitään, sillä selviän kaikesta, mitä tulee.
Kun olin mieleni tasolla tavallaan luopunut parisuhteestani ja hyväksynyt sen, että en voi vaikuttaa siihen, mitä toinen ihminen päättää, vastoin kaikkia ennakko-oletuksiani aloin siitä illasta lähtien nukkua hyvin! Tämä oli itselleni todella käänteentekevä kokemus, sillä mieheni oli vielä silloin reissussa, ja juuri silloin aloin nukkua hyvin ilman lääkkeitä!
Palattuaan reissulta mieheni kertoi, ettei vaihda meidän parisuhdetta työhön. Tästä olin äärimmäisen onnellinen mutta samalla kiitollinen kokemuksesta, että jouduin kohtaamaan menetyksen pelon silmästä silmään ja sen avulla oivaltamaan, että selviäisin kyllä aina jotenkin. En enää ollut henkisesti riippuvainen miehestäni.
Legopalikat alkavat putoilla
Maanantaina 13.1 tein TRE:tä (Trauma Reliesing Exercises) kotona, kun jälleen kyyneliä alkoi valua vuolaasti. Olen ollut ällistynyt viime aikoina, miten niin sanotusti legopalikat ovat alkaneet putoilla päässäni ja asiat tippuvat päähäni valmiina... TRE-session aikana mieleeni tuli sana ylirasitustila niin voimakkaasti, että päätin session jälkeen googlettaa sen netistä (tämä siitäkin huolimatta, että se oli minulla diagnosoitu jo keväällä 2018).
TRE-session aikana oivalsin jotain todella kivuliasta myös suuresta unelmastani päästä Antti Tuiskun taustatanssijaksi. Oli järkyttävää huomata unelman pohjautuneen suorittamiseen ja toiveeseen, että sen toteutumisen myötä voisin hyväksyä itseni. Tämä on tietenkin järjettömän iso harha, sillä niin kauan kuin itsensä hyväksyminen perustuu suorittamiseen, siihen pääsemisen jälkeen tulee aina seuraava suoritus, mihin pitää yltää, jotta voisi edelleen hyväksyä itsensä.
Olen ollut himoliikkuja ikäni. Yläasteella ja lukiossa ollessani minulla oli n. viidet ringette- ja jääkiekkoharjoitukset viikossa ja suoriuduin niistä hienosti ja silti vetelin vaan kymppejä kokeista. Liikunta on ollut minulle suorittamista. Tapa hakea oikeutusta omalle olemassaololleen, kompensoida omaa huonommuuden tunnettaan.
Ei ole sattumaa, että yllä oleva toteamus ja sana ylirasitustila pulpahtivat mieleeni samassa sessiossa.
Kipeintä näiden oivalluksien tekemisessä ei ollut se, että ymmärsin nyt vihdoin viimein, kun kaksi vuotta olin mennyt jo koko ajan jyrkkenevää alamäkeä, että tulossa olisi pidempi stoppi liikunnassa. Ei, pahinta oli tajuta, että koko arvomaailma liikuntaan ja itseeni liittyen on ollut niin kieroutunut ja nyt kun pohja oli pudonnut kaikelta, joutuisin rakentamaan ajatusmaailmani täysin tyhjästä.
Kauden ensimmäiset tanssitunnit olivat kulminaatiopiste
Olin siis tajunnut ennen kauden ensimmäisiä tanssitunteja kärsiväni ylirasitustilasta. Nyt jälkikäteen voi kysyä, miksi ihmeessä menin tiistaina 14.1 tanssimaan siitä huolimatta, peräti kaksi tuntia putkeen? Se oli lopulta asia, joka ns. katkaisi kamelinselän.
Illalla tanssituntien jälkeen sohvalla maatessa tuli voimakkaita rytmihäiriöitä sekä sydämentykytystä. Reidet tuntuivat lyijynraskailta ja ahdistuksen tunne puristavana rintakehällä. En yöllä pystynyt nukkumaan ilman unilääkettä. Jo silloin tiesin, etten menisi seuraavana päivänä ohjaamaan.
Miten noloa olikaan soittaa työnantajalle ja sanoa, että niin, palasin ohjaamaan viikko sitten, mutta nyt en pystykään ohjata! Eli olin tehnyt itse todella todella ison virheen. Pää oli valmis palaamaan ohjaustöihin, mutta keho ei todellakaan. Olin naiivisti ja perfektionistin tavoin kuvitellut, että tottakai voin palata liikuntaan treenaamalla uutta Lavis-ohjelmaa 1,5-2 h päivässä, alkaa ohjata ja tanssia itse 5 tuntia viikossa. Niinpä! Tällainen on ikuisen suorittajan ja perfektionistin ajattelumalli.
Aika urheilulääkärille
Puhuin psykiatrilleni ylirasitustilan mahdollisuudesta. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta ja epäili koko tilan olemassaoloa. (Sen sijaan hän joka kerta muisti aina tarjota minulle mielialalääkkeitä.) Hänen avustuksellaan kuitenkin etsimme lääkärikeskuksesta mahdollisen urheilulääkärin, jonka vastaanotolle voisin varata ajan. Sellainen löytyi, mutta siihen oli varaushetkellä yli viikko aikaa.
Tein kevyttä toimistotyötä viime viikon tiistaina. Tajusin kuitenkin, että olen fyysisesti aivan loppu ja romahduspisteessä. En pystynyt kävelemään rappuja ylös voimakkaasti hengästymättä, ja muutaman sadan metrin matka lounasravintolaan oli yhtä tuskaa. Tällaiset ponnistukset olivat aivan liikaa, ja seuraavana yönä heräsin voimakkaaseen sydämentykytyskohtaukseen, jossa pulssi hakkasi kahtasataa (itse asiassa samanlainen kohtaus, jonka vuoksi lähdin ambulanssilla sairaalaan 7.4.2018). Näitä tuli vielä toinen saman yön aikana. Oli pakko myöntää: Juuri nyt kehoni ei kestä minkäänlaista rasitusta.
 |
| Elämäni on kuin tämä olohuoneessamme kasvava fiikus. Kun varsi on leikattu poikki, se ei voi kasvaa enää siihen suuntaan, mihin on tottunut. On pakko löytää uusi suunta ja kasvattaa uusia oksia eri suuntiin. |
Urheilulääkäri totesi sen, minkä olin itse jo tiennyt: kyse on ylirasitustilasta. Ylirasitustila ei juuri koskaan tule pelkästä liikuntasuorituksesta tai liikunnan määrästä, vaan se on yhdistelmä henkistä ja fyysistä kuormaa. Minun kohdallani molemmat ovat nyt tätä kirjoittaessa jatkuneet kaksi vuotta. Vastoin useita ennakkokäsityksiä, ylirasitustila ei ole pelkästään huippu-urheilijoiden vaiva, vaan myös aivan tavalliset ihmiset voivat sen saada.
Urheilulääkäri ei vastoin ennakko-odotuksiani antanut minulle mitään tarkkoja toimintaohjeita. Hän kehotti liikkumaan kevyesti niin, että liikunta tuottaa mielihyvätuntemuksia, mikä minun tilanteessani juuri nyt tarkoittaa kävelemistä autotallille ja takaisin. Hän kehotti kuuntelemaan omaa kehoaan. Se on jotain, mitä en ole ikinä osannut, joten olen nyt suuren haasteen edessä. Nyt, kun rehellisesti ajattelen asioita taaksepäin, kehoni on aikaa sitten antanut merkkejä siitä, että kaikki ei ole kunnossa ja että rasitusta on liikaa. Olen kuitenkin systemaattisesti sivuuttanut kaikki merkit, sillä "pitäähän minun pystyä" jne. Olen rääkännyt ja kohdellut kehoani kaltoin.
Omalla kokemuksellani sanoisin, että kannattaa kuunnella kehon viestejä. Jos kuuntelee silloin, kun se kuiskailee, ei tarvitse ikinä kuulla sen huutavan.
Verikoetulosteni pohjalta alhainen varastorauta eli ferritiini (minulla arvo 23. Selkeä puutos, jos arvo on alle 30) on ylirasitustilaa selittävä tekijä, minkä vuoksi lääkäri kehotti ottamaan kaksi rautatablettia päivittäin.
Pitkä tie kuljettavana
On itsestään selvää, että koska olen kaksi vuotta luisunut alamäkeä tajuamatta hiljentää ja kärsinyt ylirasitustilan oireista koko tämän ajan, tästä ei todellakaan toivuta kahdessa viikossa eikä kahdessa kuukaudessakaan.
Pari päivää sitten tein raskaan päätöksen luopua kirjanpitoasiakkaistani. Nyt, kun henkinen puoleni on paremmassa jamassa, fyysinen puoli on niin heikko, että olen pisteessä, jossa on pakko myöntää, että en suoriudu enkä pysty hoitamaan kevyttä ja rutiininomaista paperinpyöritystäkään.
Koko elämäni olen rakentanut identiteettini ja itsearvostuksen suorittamisen, osaamisen ja pystymisen varaan. Tekeminen ja suorittaminen ovat tuottaneet minulle tunteen, että minulla on oikeus olla olemassa. Mitä tapahtuu, kun kaikki tämä riisutaan? Tällä hetkellä olen fyysisesti sellaisessa kunnossa, etten pysty juuri mihinkään. Kuka olen, kun kaikki tekeminen ja suorittaminen riisutaan?
Nyt tiedän vain sen, että ilman terveyttä ei ole työtä, ei harrastuksia, ei hyvää oloa. Terveys on kaikista tärkein arvoistani. Ilman sitä ei ole mitään. Se on monille itsestäänselvyys, mutta minulle ei enää ikinä.
Kommentit
Lähetä kommentti