Herkän Runoilijan Blogi

”Lainatakseni ihailemani poplaulajan sanoja olen ollut kaikki nämä kuukaudet kaapissa, lukkojen takana, piilossa pahan maailman katseilta… Unelmoimassa salaa jostain sellaisesta, josta en ole uskaltanut kertoa kenellekään. Unelmoimassa siitä, että vielä näin neljänkympin kynnyksellä voisin kehittyä niin taitavaksi tanssijaksi, että uskaltaisin ja voisin esiintyä julkisesti. Tässä tulee pieni ilmoitusluontoinen asia itselleni: On ihan ookoo sanoa nämä asiat ääneen!” Näin kirjoitin blogissani 20.3.2017 eli lähes vuosi sitten. Nyt unelman toteutuminen on käsillä. Esiinnyn ensimmäisen kerran julkisesti tanssijana Tanssikeskus Element in kevätnäytöksessä Hyvinkääsalissa su 29.4.2018. Näytökset ovat klo 13 ja klo 17, ja minulla on sooloesitys niissä molemmissa. Tanssin niissä suuresti ihailemani Antti Tuiskun kappaleiden tahtiin. Vuosi sitten oli mahdotonta kuvitella tätä päivää. Ajatus esiintymisestä tanssijana tuntui vähintäänkin utopistiselta. Alkumetreillä olin kova tuomitsemaa...

Tein yhden elämäni suurimmista ratkaisuista viime vuoden lopulla, kun päätin muuttaa vuoden alusta yksin asumaan. Vielä kuukausi ennen ratkaisun tekemistä olin vakuuttunut, ettei minulla ikinä olisi rohkeutta moiseen. Että minulla ei ikimaailmassa olisi oikeutta moiseen. Ei, vaikka sydän sanoi niin, oli sanonut jo pitkän aikaa. Olen käynyt pitkän ja uuvuttavan taistelun häpeän kanssa. Oikeastaan häpeä leimaa vahvasti viimeisimpiä vuosia 2016 ja 2017, jolloin olen kohdannut ja lähtenyt työstämään suurinta unelmaani, joka liittyy tanssimiseen. Häpeä on liittynyt olennaisilta osin myös siihen, että en ole aina uskaltanut seurata sydämen ääntä. Häpeä on näkynyt siinä, että en pidä itseäni sen arvoisena, että ansaitsisin olla onnellinen tai saada kohdalleni hyvää. Olen mitätöinyt omia tunteitani ja ajatuksiani pitäen niitä arvottomina, itseäni mitättömänä. En ole katsonut minulla olevan oikeutta olla onnellinen. Kaisa Peltolan Häpeän Alkemia –kurssilla, jonka kurssipäivät olivat m...

Vuotta 2017 on enää muutama päivä jäljellä. Olen onnellinen, että se vihdoin päättyy, sillä vuosi 2017 on ollut häpeän vuosi. Ristiriitaista kyllä, se on ollut myös vuosi, jolloin olen uskaltanut lähteä tavoittelemaan suurimpia unelmiani. Häpeän kohtaaminen ja käsitteleminen on ollut pitkä prosessi. Marraskuussa aloitin häpeän työstämisen Häpeän alkemia –nimisessä kolmipäiväisessä koulutuksessa Kaisa Peltolan johdolla. Koulutuksen ensimmäisestä päivästä kirjoitinkin edellisessä blogissani. Häpeän alkemia – päivä 2 Häpeän alkemia –koulutuksen toisessa päivässä 17.12 oltiin oman äitisuhteen äärellä. Minua hiukan pelotti etukäteen, mitä asioita se mahtaisi minulla nostaa pintaan. Koska oli toinen koulutuspäivä, ja ihmiset olivat lähes kaikki ensimmäisestä päivästä tuttuja, minusta tuntui helpommalta mennä paikalle enkä kokenut samanlaista massiivista selkä- ja niskasärkyä kuin viimeksi. Voimakkain fyysinen ja henkinen kokemus tuli minulla koulutuspäivän lopussa, jossa pa...

Se, että minulla on koko elämäni ajan ollut huono itsetunto, ei ole minulle mitään uutta. Sen sijaan häpeä, jota olen itsestäni tuntenut viimeisen puolentoista vuoden ajan, on tunne, jota en ole ainakaan tunnistanut itsessäni ennen kuin nyt. Häpeä liittyy itseeni, siihen, kuka ja millainen olen ihmisenä. Se alkoi aktivoitua tilanteessa, jossa olin heittäytynyt pois tutusta ja turvallisesta työpaikasta tyhjän päälle ja aloin saada uusia ideoita siitä, mitä ehkä haluaisin tehdä. Sain mielettömiä visioita, mitä tulevaisuuteni hurjimmissa unelmissani voisi sisältää. Unelmat olivat todella inspiroivia, mutta samaan aikaan tunsin pohjatonta häpeää itsestäni, enkä todellakaan uskaltanut puhua unelmistani kenellekään pitkään aikaan. En kai nyt oikeasti kuvittele, että voisin lähteä jahtaamaan unelmiani? Ei minulla ole oikeutta siihen. En ole riittävän hyvä. Tällaiset ajatukset kiersivät päässäni kehää. Häpeän alkemia -koulutus Eräs henkilö, joka oli pari vuotta sitten samalla NLP-...

Miksi kaikki pitäisi pystyä perustella järjellä tai aina mahtua muottiin? Ei ole salaisuus, että Antti Tuisku inspiroi minua. Jos katsoo esimerkiksi Instagram-tiliäni ( laurita__77 ) ei mene kauaa ymmärtää, kuinka paljon. Olen julkaissut paljon kuvia, jossa kynsi-, hius- ja pukeutumistyylini ilmentävät tätä inspiraatiota. Yhä useammin olen kuitenkin saanut vastata lähi- ja tuttavapiiristäni esille kajahtavaan ihmettelevään kysymykseen:”Mitä järkeä tuossa on? Mikä juttu? Mihin se perustuu? Mikä tarve sinulla on tuollaiselle?” Minun on ollut lapsesta saakka vaikea mahtua muottiin. Ala-asteikäisenä pukeutumiseni oli hyvinkin omaleimaista: Pukeuduin mielelläni mustiin leveälahkeisiin veluurihousuihin ja kaulaani koristi 10-15 paria erivärisiä pääsiäismunista saatuja muovihelmiä. Kaikki sormeni olivat täynnä sormuksia. Kiinnostuksenkohteeni olivat myös hieman erikoiset. Meillä oli lapsena tapana isän ja kaksoissiskon kanssa tehdä omia lyhytelokuvia, joita saatoimme koulussa ...

Pohdin hiljattain eräässä sosiaalisen median ryhmässä, kuinka paljon on sopivaa käyttää rahaa vain ja ainoastaan itseensä. Koin voimakasta syyllisyyttä tilanteesta, että käyttäisin tuhansia euroja rahaa vain itseeni ja oman tanssitaitoni parantamiseen. Pohjimmiltaan tässä ei ollut kyse rahasta vaan omasta arvottomuuden tunteesta. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa käyttää rahaa toisiin ihmisiin. Eräs tuttuni kommentoi kirjoitustani suosittelemalla minulle Wayne W. Dyerin kirjaa ”Hyväksy itsesi – uskalla elää” . Hankin kirjan siltä istumalta.   Olen kokenut uskomattomia ahaa-elämyksiä kirjaa lukiessani. Tässä yhteydessä täytyy täsmentää, että kyseessä ei todellakaan ole mikään uunituore teos. Ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1977. En vaan koskaan missään yhteydessä ole törmännyt kirjaan aikaisemmin. Syyllisyys ja huoli – ihmisen turhimmat tunteet? Eniten kirjassa puhutteli kohta, jossa puhuttiin syyllisyyden ja huolen tunteista ja määriteltiin ne ihmisen t...

Valasrannassa Yläneellä nyt 14. kertaa järjestetty lavatanssileiri päättyy huomenna. Osallistuin leirille viime kesänä ensimmäistä kertaa ja olin mukana vain avajaisviikonlopun eli kolme päivää. En ensimmäisellä kerralla uskaltanut varata useampaa päivää, koska olin ensimmäistä kertaa elämässäni lähdössä reissuun yksin. Kokemus oli kuitenkin niin onnistunut, että tänä kesänä olin ilmoittautunut mukaan jo viideksi päiväksi. Valasrannan tanssilava sijaitsee upealla paikalla aivan järven rannalla.   Olin unelmoinut lavatanssien opettelusta melkein 10 vuotta, ennen kuin ryhdyin toteuttamaan unelmaani. Pitkän empimisen syy oli nimenomaan siinä, että lavatanssien opettelu edellytti yksin uskaltamista ja yksin lähtemistä, sillä aviomieheni ei ole kiinnostunut tanssimisesta. Ihan uskomatonta oli, miten nopeasti jälleen viisi päivää hurahti tanssin pyörteissä. Tanssitunteja oli joka päivälle useita ja ne sijoittuivat klo 10 ja 19 välille. Tunteja järjestettiin neljässä eri ...