”TERAPIA JA MATKA MINUUTEEN ALKAA”

Tällä viikolla aloitin puoli vuotta kestävän psykoterapiajakson erikoissairaanhoidon piirissä. En häpeä myöntää, että elämäni ensimmäistä kertaa käyn terapiassa. Koko kesän olin akuutissa avohoidossa. Voinee sanoa, että tämä on ollut elämäni rankin kesä.

Siitä olen iloinen ja kiitollinen, että kesäkuun puolivälistä lähtien olen pystynyt nukkumaan ilman lääkkeitä. Sitä ennen minulla oli seitsemän viikon jakso, jolloin en pystynyt lainkaan nukkumaan ilman uni- ja/tai rauhoittavia lääkkeitä. Toki jännitin ja mietin kovasti, miten nukkuminen sujuisi ilman lääkkeitä, mutta se onnistui paljon paremmin kuin olin etukäteen kuvitellut.

Nukkuminen ilman vahvoja lääkkeitä

Ensimmäisenä iltana (17.6), jolloin menin sänkyyn ilman lääkkeitä, olin käynyt tuttuni luona testaamassa Neurosonic-patjaa. Se on matalataajuudella värähtelevä patja, jonka on tieteellisesti todistettu vaikuttavan keskushermoston toimintaan ja helpottavan uniongelmia. Olin 37 minuutin Neurosonic-hoidon jälkeen selkeästi väsynyt ja nukahdin helposti. En heräillyt yöllä ja näin vilkkaasti unia. Toki tiesin, että nukkuminen ilman lääkkeitä ei todennäköisesti mitenkään voisi sujua näin hienosti. Eikä sujunutkaan. Kaksi seuraavaa yötä nukahdin kyllä kohtuu helposti, mutta heräsin n. klo 1 aikaan ja valvoin aina jonnekin klo 4:n liepeille. Toisen rikkinäisen yön jälkeen olin aamulla todella väsynyt.

Minulla sattui olemaan aika psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle juuri tuona päivänä kahden huonosti nukutun yön jälkeen. Minua kannustettiin ottamaan pieni määrä lääkettä, jotta varmistaisin hyvät yöunet ja jaksaisin taas sen jälkeen yrittää nukkumista ilman lääkkeitä. Minulla on ollut suuria vaikeuksia myöntää itselleni, että tarvitsen vahvoja lääkkeitä nukkumiseen, joten niinpä itsepäisesti pidin pääni ja menin seuraavanakin iltana nukkumaan ilman lääkkeitä, ja tällä kertaa nukuin sikeästi ja hyvin koko yön. Siitä lähtien olen pystynyt nukkumaan ilman lääkkeitä, mikä tuntuu todella isolta asialta.

Vointi paranee hiljalleen

Koska pystyn nyt nukkumaan ilman unilääkkeitä tai rauhoittavia, on vointini luonnollisesti kohentunut. En ole saanut paniikkikohtauksia kesäkuun alun jälkeen. Silti ahdistus on tunne, joka on läsnä elämässäni päivittäin. Se ei enää ole samanlaista rajua puristuksen tunnetta keskellä rintakehää, vaan on siirtynyt lievemmäksi paineen tunteeksi, joka ilmenee sekä oikealla että vasemmalla puolella rintakehääni.

En oletakaan, että ahdistus poistuisi elämästäni simsalabim:mäisesti taikasauvaa heilauttamalla, sillä ei se sillä tavalla ole elämääni tullutkaan. Ahdistusoireet ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa, ja niinpä on luonnollista, että niiden poistuminen ottaa oman aikansa. Pitää olla kärsivällinen ja hyväksyä ahdistus yhtenä tunteena itsessään. Sen sijaan, että kiihkeästi vastustelisi sitä, voisikin toivottaa sen tervetulleeksi ja suhtautua siihen myötätuntoisesti.

Mitä odotan terapialta?

Olen koko ajan tiennyt, että haluan terapiaan. Mutta vasta nyt olen siinä kunnossa, että pystyn aloittamaan terapiatyön. Olen mielestäni hyvin tietoinen siitä, mitkä asiat elämässäni ovat ajaneet minut tähän tilanteeseen, jossa nyt olen, mutta ymmärrän, että suurin syy ei ole missään ulkoisissa tapahtumissa, vaan siinä asenteessa, joka minulla on itseäni kohtaan. On häpeä, jota tunnen itsestäni. Riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteet. Se tunne, että minussa on jotain vikaa. Etten kelpaa sellaisena kuin olen. Olen lapsesta alkaen ollut kohtuuttoman itsekriittinen ja perfektionisti. Nämä ovat perimmäisiä syitä, miksi minua ahdistaa.

Tiedostan myös paremmin kuin hyvin, että mielialalääkkeet eivät ole ratkaisu ahdistuksen hoitoon. Toki ne ovat tärkeä osa hoitoa sen vuoksi, koska niiden avulla saa akuutit ahdistuksen oireet hallintaan ja ne mahdollistavat töihin palaamisen. Lääkkeillä hoidetaan oireita, ei syytä/syitä. Syy(t) hoidetaan terapiassa.

Aloitan terapiassa vailla mitään ennakko-odotuksia. Takanani on vasta yksi käynti, joka meni kokonaisuudessaan sen selittämiseen, mitä minulle on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Terapeutilla kun ei ollut muita lähtötietoja kuin tietokoneelle kirjattu oirekuvani. Se, mitä en ainakaan odota, on se, että terapeutti ratkaisee ongelmani. Ehei, se työ on tehtävä itse, ja uskon, että se tulee olemaan rankkaa työtä, jossa kaikki vanhat haavat revitään auki. Parhaimmillaan toivon terapeutin toimivan peilinäni omille ajatuksilleni.

Terapiaan menen avoinna ja paljaana, valmiina ottamaan vastaan sen, mikä tulee. Olen vakuuttunut, että tästä alkaa kiehtova ja moniulotteinen matka minuuteen. Myöhemmin jää vielä mietittäväksi se, haenko Kelan osittain kustantamaan 1-3 vuotta kestävään psykoterapiaan. Mutta sitä minun ei tarvitse tietää nyt. Yksi askel kerrallaan.

Tanssi on myös terapiaa

Olin keväällä puolitoista kuukautta kokonaan liikkumatta. Kevään lopulla palasin ohjaamaan tanssillista ryhmäliikuntaa muutamia tunteja viikossa. Kesällä ryhmäliikuntatunteja oli keskimäärin kahdesta viiteen viikossa. Vaikka nautin suunnattomasti ohjaajan työstäni, huomaan, etten ole samassa kunnossa kuin ennen romahdusta. Väsyn helpommin ja nopeammin. Ja kun väsyn, alkaa ahdistaa.

Rehellisesti sanottuna minua pelottaa aloittaa syyskuun alussa ns. normaalia ohjaustyötä, jolloin minulla on n. 15 ryhmäliikuntatuntia viikossa ja vielä omat tanssitunnit päälle. Tanssiminen on mahtavaa terapiaa, mutta koska henkinen kuorma on iso, myös fyysinen työ kuormittaa minua paljon enemmän kuin tavallisesti. Minun tuleekin kuulostella vointiani erityisen tarkasti ja nimenomaan suhtautua itseeni armollisesti ja myötuntoisesti – mikä ei tällä perfektionistin luonteella todellakaan ole helppoa!

Kiitollisuus lisää onnellisuutta

Vaikka tunnen joka päivä ahdistusta, tunnen myös paljon muita tunteita. Iloa, nautintoa, kiitollisuutta. Elämässäni on asioita, jotka on hyvin. Ja vaikka elämässäni on myös asioita, jotka aiheuttavat stressiä ja ahdistusta enkä voi niille itse mitään, voin silti suhtautua näihinkin tunteisiin myötätuntoisesti ja toivottaa ne tervetulleiksi. Se, että voi hyväksyä erilaiset tunteet itsessään, sekin tuntuu hienolta. Jos kykenee hyväksymään erilaiset tunteet ja antaa itselleen luvan kokea negatiivisiakin tunteita – myös tunteista irti päästäminen on helpompaa.

Joka ilta nukkumaan mennessä mietin yhdestä kolmeen asiaa, joista olen kiitollinen. Toisinaan niitä putkahtaa mieleen useampiakin. Kiitollisuus lisää onnellisuutta ja itsensä voi tuntea onnelliseksi, vaikka kokisi myös ahdistusta.

Tästä alkaa terapia – ja matka siksi ihmiseksi, joksi minun kuuluu kasvaa <3

Terapiassa olen valmis kohtaamaan kaikki kipeimmätkin tunteet, koska vain kohtaamalla ne ne laimenevat.