PER ASPERA AD ASTRA - Vaikeuksien kautta voittoon

Edellisessä blogitekstissäni (29.4.2019) kirjoitin, että sooloesityksen esittäminen teini-ikäisten ryhmissä oli paljon jännittävämpi paikka kuin mitä itse Hyvinkääsalissa esiintyminen tulisi olemaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Kenraaliharjoitus perjantaina 3.5.

Lähdin luottavaisin mielin kenraaliharjoituksiin perjantaina 3.5. iltapäivällä. Siellä tapahtui kuitenkin jotain sellaista, mihin en osannut mitenkään varautua ja mikä ei ollut kertaakaan edes häivähtänyt mielessä – soolon kenraalissa jalkani tärisivät aivan holtittomasti koko esityksen alun korkokenkäkävelyn ajan! Tärinä helpotti tuolitanssiosuuden alkaessa, ja olin iloinen, että pystyin viemään tanssin läpi alun tapahtumista huolimatta.

Kun katsoin kenraalin tanssia videolta, oli kävely erittäin epävarman ja rauhattoman näköistä. Ihmekös tuo, kun jalat tärisee holtittomasti kuin Bambilla liukkaalla jäällä! Kenraaliharjoituksesta jäi erittäin ahdistunut olo, ja ahdistus paheni vain iltaa myöden kotona. Myöhäisillan saunassa yksinäni tajusin, mistä tärinä oli johtunut. Olin saanut jonkinasteisen paniikkikohtauksen vuoroni tullessa.

Pahimman pelon ymmärtäminen

Tunnustelin sisintäni ja oivalsin, mikä minua ahdisti. Jäätävä pelko. Mistä? Siitäkö, että epäonnistuisin esityksessä? Tai siitä, että en olisi riittävän hyvä itseni mielestä? Ei ja ei. Pahin pelkoni oli se, etten pystyisi sooloesityksen koittaessa lainkaan kävelemään lavalle. Tämä pelko juontaa juurensa viime keväästä – juuri samoihin aikoihin minun piti debytoida tanssijana Tanssikeskus Elementin kevätnäytöksessä vuonna 2018, mutta en pystynyt menemään sinne, kun kuukautta aiemmin olin ajautunut fyysiseen ylirasitustilaan, ja henkinen puoli petti sitten totaalisesti kaksi päivää ennen näytöstä.

Minulla on ollut psyykkistä kuormaa tässä lähiaikoina. Sisareni keskimmäinen poika kuoli reilut kaksi viikkoa sitten, ja olen ylihuomenna menossa hänen hautajaisiinsa. Mieheni on ollut puolitoista viikkoa Amerikassa tyttärensä perheen luona. Meidän uudistunut parisuhteemme on ollut suurin voimavarani, ja nyt tämän henkisen romahduksen aikaan minun on ollut pakko selviytyä ilman sitä. En ole vappupäivän jälkeen pystynyt nukkumaan silmäystäkään ilman vahvoja unilääkkeitä.

Näytöstä edeltävä päivä alkoi aikaisin

Päivää ennen näytöstä, lauantaina 4.5. heräsin klo 4.37 nukuttuani unilääkkeiden avulla 6 tuntia. Lähtökohdat näytöstä ajatellen olivat todella huonot. Päätin heti aamusta, että ”tänään teen vain sellaisia asioita, jotka jollain lailla puhuttelevat minua” eli ei mitään velvollisuuksia. Ja, kun herää kukonlaulun aikaan, on todella aikaa tehdä vaikka mitä! Lauantai oli itse asiassa ihmeellinen päivä. Olen aina tuntenut suurta häpeää ajatuksestakin, että laulaisin karaokea (olen aivan onneton laulaja). Aikuinen poikani kysyi kuitenkin klo 8 aamulla (valvottuaan koko yön omasta vapaasta tahdostaan), laulaisinko hänen kanssaan. Ja niin lauloimme kahdeksasta kymmeneen ja meillä oli oikein hauskaa!

Kahdeksitoista menin sovitulle kampaaja-ajalle ja laitatin hiukseni esitystä varten kuosiin. Satoi räntää, kun lähdin kampaajalta, mutta teki mieli metsään kävelemään säästä huolimatta. En ole ennen kävellyt Jokelan pururadalla, ja oli oikein nautinnollista kävellä vain hetken mielijohteen perusteella miettimättä reittiä mitenkään etukäteen. Kuuntelin lintujen laulua, katselin metsässä näkyviä kasveja, nautin auringon pilkahduksista. Lopulta käveltyäni tunnin tajusin olevani eksynyt (kotikylälläni!!) ja tarvitsin navigaattorin opastusta löytääkseni Jokelan keskustaan.

Lauantai-iltana tuli inspiraatio piirtää kuva sooloesityksestäni. Kaivaessani esiin piirrustuslehtiötäni ja värejä, mieleeni pulpahti kuitenkin runo esityksestä. Se kuvastaa pelkoani viime vuodesta, kun en pystynyt menemään esitykseen. Runo menee näin:

Fifty shades of Laura

Ensimmäisellä kerralla putosin

Lasikaton lävitse

Alasti sirpaleiden keskelle

Haavoilla ja rikki ruoskittuna

Kaikki pilkkasivat

Eipäs!

Vihapuhe kaikuikin onttona

Vain omien korvieni välissä

Hiton pelkuri

En ole se nainen enää

Vaikka pelkään niin että vapisen

Minä kävelen

Korkeammissa koroissa kuin koskaan

Valokeilassa lavan edessä

Pyydän vietellen katsomaan lisää

En pyydä keneltäkään anteeksi

Kun elän unelmaa rohkeaa

Hiton upea

4.5.2019 Laura

Työstin pelkojani ja tunteitani piirtämällä ja kirjoittamalla, ja muistan hyvin sen ihanan kokonaisvaltaisen rauhan tunteen sisälläni, kun piirsin kuvaa esityksestä. Sisälläni vallitsi täydellinen rauha. Minusta se ei voinut olla kuin hyvä merkki.

H-hetki lähestyy

Näytöstä edeltävänä yönä onnistuin nukkumaan unilääkkeellä peräti 8 tuntia heräämättä. Tunsin oloni pirteäksi ja levänneeksi herätessäni. Kävin ystäväni luona aamu-uinnilla Keravanjoessa. Ilma oli +6 ja vesi +4. Todella virkistävää! Tiedän olevani vähän hullu, mutta halusin myös saada tuntumaa, miltä tuntuu kävellä tärisevillä jaloilla uudemman kerran, joten kävelin joenrantaan muhkuraista alamäkeä esityskorkkarit jalassani pelkässä uima-asussa! Aamu-uinti oli tärkeä osa itse esitykseen valmistautumista. Nautin myös siitä, että sain rauhassa ja oikein ajan kanssa meikata naamani – minä, joka meikkaan äärimmäisen harvoin!

Menin Hyvinkääsaliin jo iltapäivästä, koska ensimmäinen esiintymiseni oli klo 13 näytöksessä aikuisten show-ryhmän kanssa. Kun menin tanssikavereideni kanssa yläkatsomoon katsomaan näytöksen ensimmäisiä esityksiä, tunsin ahdistuksen kuristavan kurkkuani ja paniikin iskevän. Mietin, miten ikinä pystyisin menemään lavalle?

Ensimmäinen ryhmäesiintyminen jännitti kovasti. Pahin hetki oli ennen esitystä verhoissa. Ahdistus oli voimakas, mutta helpotti heti esityksen alettua. Sen jälkeen kaikissa ryhmäesityksissä jännitys väheni esitys esitykseltä (olin mukana 5 ryhmäesityksessä) ja pystyin selkeästi nauttimaan tanssimisesta esitysten aikana. Se tuntui mahtavalta!

Tässä valmistautumassa Commercial/heels -ryhmän esitykseen.
Tanssin siinä samoilla Guessin 11-senttisillä korko-
kengillä kuin sooloesityksessä.

 Sooloesityksen ajankohdan lähestyessä ajattelin vain pitää jollain lailla pään kasassa. Minulla ei ollut mitään muita tavoitteita esityksen suhteen muuta kuin se, että pystyn menemään lavalle. Paria esitystä ennen muistan, kuinka harjoittelin esityksen alun hidasta kävelyä pitkin pitkää pukuhuonekäytävää. Kävelin edestakaisin ja mielessäni soi Antti Tuiskun vanhempaa tuotantoa oleva kappale ”Hengitän”, jota olin kuunnellut edellisenä iltana sängyssä.

It's showtime!

Tuli aika mennä verhoihin, valmistautua siihen, että seuraavana olisi minun vuoroni. En ajatellut mitään. Keskityin hengittämiseen ja valmistauduin kävelemään tärisevillä jaloilla niin upeasti kuin mahdollista. Verhoissa törmäsin tanssikaveriini, itseäni yli puolet nuorempaan huipputanssija Inkaan. Inka halasi minua ja sanoi:”Olet upea”! Näytölle oli heijastettu jo esitykseni nimi, Fifty shades of Laura, ja hetkellä minä hyvänsä musiikki lähtisi soimaan.

Fifty shades of Grey –tunnuskappale I Put a Spell On You lähti soimaan. Samassa alkoi aivan mieletön meteli. Verhoissa oli useitakin nuoria tanssikavereitani, jotka huusivat ja vihelsivät aivan mielettömästi. Katsomosta saakka kuulin opettajani Tipun huudot. Ja uskokaa tai älkää, jalkani eivät tärisseet yhtään, ja koko esitys meni kerrassaan upeasti! Oloni oli koko ajan itsevarma, ja nautin tanssimisesta. Kun kappale vaihtui Fifty shades of Grey –tunnarista Antti Tuiskun kappaleeseen Pyydä multa anteeks kunnolla, olin jo liekeissä.

Niin paljon, kun pelkäsin häpeäväni itseäni silmittömästi lavalla – mitään sellaista ei missään vaiheessa ollut läsnä, vaan tunsin itseni todella upeaksi, sensuelliksi ja näyttäväksi naiseksi, mikä sinällään oli todella ikimuistoinen kokemus. Näille nuorille tanssikavereilleni ja opettajalleni olen ikuisesti kiitollinen heidän osoittamastaan tuesta ja kannustuksesta. Se sai minut liikuttumaan kyyneliin esityksen jälkeen. Olen kiitollinen myös kaksoissisarelleni Iinalle, joka äärimmäisen vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta halusi tulla paikan päälle katsomaan ja kannustamaan, sekä hyvälle ystävälleni Ilonalle, joka saapui paikalle Lahdesta saakka.

Jälkisanat

Näytöksen jälkeisenä päivänä tajusin, kuinka äärirajoille olin itseni laittanut. Sellaista ahdistusta, jota sinä päivänä koin, en ole vielä eläissäni kokenut ja varsinkin iltapäivä ja ilta olivat täynnä niin synkkiä ajatuksia, että minua alkoi kauhistuttaa. Lohduttauduin ajatuksella, että toipuisin kyllä, mikäli vaan malttaisin antaa itselleni aikaa.

Edelleenkin nukun vain unilääkkeiden avulla. Huomenna saan onneksi mieheni kotiin vajaan kahden viikon reissulta. Hänen antamansa läheisyys ja hellyys tulee nyt todella tarpeeseen. Perjantaina menemme yhdessä siskonpoikani hautajaisiin. Joten psyykkinen kuorma ei valitettavasti loppunut näytöspäivään.

Olen omasta mielestäni tehnyt kovia juttuja elämässäni. Hypännyt benji-hypyn kahdesti saman päivän aikana (14-vuotiaana), tavannut Nelson Mandelan jne. Mutta tiedostan myös, että sooloesityksen vetäminen ylipäätään on aika hiton kova suoritus – puhumattakaan siitä, että sen tekee näin heikoissa henkisissä kantimissa oleva ihminen kuin minä nyt. Joten olen muistuttanut itseäni antamaan itselleni hitonmoisesti krediittiä siitä. Hitto, minä tein sen ja olin upea!

Puolitoista vuotta ihana, inspiroiva tanssinopettajani Tipu on hokenut minulle, että olen upea. Nyt vihdoin tuntuu siltä ja se on aivan MAHTAVAA!!!!!!!!