Herkän Runoilijan Blogi

Vuotta 2017 on enää muutama päivä jäljellä. Olen onnellinen, että se vihdoin päättyy, sillä vuosi 2017 on ollut häpeän vuosi. Ristiriitaista kyllä, se on ollut myös vuosi, jolloin olen uskaltanut lähteä tavoittelemaan suurimpia unelmiani. Häpeän kohtaaminen ja käsitteleminen on ollut pitkä prosessi. Marraskuussa aloitin häpeän työstämisen Häpeän alkemia –nimisessä kolmipäiväisessä koulutuksessa Kaisa Peltolan johdolla. Koulutuksen ensimmäisestä päivästä kirjoitinkin edellisessä blogissani. Häpeän alkemia – päivä 2 Häpeän alkemia –koulutuksen toisessa päivässä 17.12 oltiin oman äitisuhteen äärellä. Minua hiukan pelotti etukäteen, mitä asioita se mahtaisi minulla nostaa pintaan. Koska oli toinen koulutuspäivä, ja ihmiset olivat lähes kaikki ensimmäisestä päivästä tuttuja, minusta tuntui helpommalta mennä paikalle enkä kokenut samanlaista massiivista selkä- ja niskasärkyä kuin viimeksi. Voimakkain fyysinen ja henkinen kokemus tuli minulla koulutuspäivän lopussa, jossa pa

Se, että minulla on koko elämäni ajan ollut huono itsetunto, ei ole minulle mitään uutta. Sen sijaan häpeä, jota olen itsestäni tuntenut viimeisen puolentoista vuoden ajan, on tunne, jota en ole ainakaan tunnistanut itsessäni ennen kuin nyt. Häpeä liittyy itseeni, siihen, kuka ja millainen olen ihmisenä. Se alkoi aktivoitua tilanteessa, jossa olin heittäytynyt pois tutusta ja turvallisesta työpaikasta tyhjän päälle ja aloin saada uusia ideoita siitä, mitä ehkä haluaisin tehdä. Sain mielettömiä visioita, mitä tulevaisuuteni hurjimmissa unelmissani voisi sisältää. Unelmat olivat todella inspiroivia, mutta samaan aikaan tunsin pohjatonta häpeää itsestäni, enkä todellakaan uskaltanut puhua unelmistani kenellekään pitkään aikaan. En kai nyt oikeasti kuvittele, että voisin lähteä jahtaamaan unelmiani? Ei minulla ole oikeutta siihen. En ole riittävän hyvä. Tällaiset ajatukset kiersivät päässäni kehää. Häpeän alkemia -koulutus Eräs henkilö, joka oli pari vuotta sitten samalla NLP-

Miksi kaikki pitäisi pystyä perustella järjellä tai aina mahtua muottiin? Ei ole salaisuus, että Antti Tuisku inspiroi minua. Jos katsoo esimerkiksi Instagram-tiliäni ( laurita__77 ) ei mene kauaa ymmärtää, kuinka paljon. Olen julkaissut paljon kuvia, jossa kynsi-, hius- ja pukeutumistyylini ilmentävät tätä inspiraatiota. Yhä useammin olen kuitenkin saanut vastata lähi- ja tuttavapiiristäni esille kajahtavaan ihmettelevään kysymykseen:”Mitä järkeä tuossa on? Mikä juttu? Mihin se perustuu? Mikä tarve sinulla on tuollaiselle?” Minun on ollut lapsesta saakka vaikea mahtua muottiin. Ala-asteikäisenä pukeutumiseni oli hyvinkin omaleimaista: Pukeuduin mielelläni mustiin leveälahkeisiin veluurihousuihin ja kaulaani koristi 10-15 paria erivärisiä pääsiäismunista saatuja muovihelmiä. Kaikki sormeni olivat täynnä sormuksia. Kiinnostuksenkohteeni olivat myös hieman erikoiset. Meillä oli lapsena tapana isän ja kaksoissiskon kanssa tehdä omia lyhytelokuvia, joita saatoimme koulussa

Pohdin hiljattain eräässä sosiaalisen median ryhmässä, kuinka paljon on sopivaa käyttää rahaa vain ja ainoastaan itseensä. Koin voimakasta syyllisyyttä tilanteesta, että käyttäisin tuhansia euroja rahaa vain itseeni ja oman tanssitaitoni parantamiseen. Pohjimmiltaan tässä ei ollut kyse rahasta vaan omasta arvottomuuden tunteesta. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa käyttää rahaa toisiin ihmisiin. Eräs tuttuni kommentoi kirjoitustani suosittelemalla minulle Wayne W. Dyerin kirjaa ”Hyväksy itsesi – uskalla elää” . Hankin kirjan siltä istumalta.   Olen kokenut uskomattomia ahaa-elämyksiä kirjaa lukiessani. Tässä yhteydessä täytyy täsmentää, että kyseessä ei todellakaan ole mikään uunituore teos. Ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1977. En vaan koskaan missään yhteydessä ole törmännyt kirjaan aikaisemmin. Syyllisyys ja huoli – ihmisen turhimmat tunteet? Eniten kirjassa puhutteli kohta, jossa puhuttiin syyllisyyden ja huolen tunteista ja määriteltiin ne ihmisen turhi

Valasrannassa Yläneellä nyt 14. kertaa järjestetty lavatanssileiri päättyy huomenna. Osallistuin leirille viime kesänä ensimmäistä kertaa ja olin mukana vain avajaisviikonlopun eli kolme päivää. En ensimmäisellä kerralla uskaltanut varata useampaa päivää, koska olin ensimmäistä kertaa elämässäni lähdössä reissuun yksin. Kokemus oli kuitenkin niin onnistunut, että tänä kesänä olin ilmoittautunut mukaan jo viideksi päiväksi. Valasrannan tanssilava sijaitsee upealla paikalla aivan järven rannalla.   Olin unelmoinut lavatanssien opettelusta melkein 10 vuotta, ennen kuin ryhdyin toteuttamaan unelmaani. Pitkän empimisen syy oli nimenomaan siinä, että lavatanssien opettelu edellytti yksin uskaltamista ja yksin lähtemistä, sillä aviomieheni ei ole kiinnostunut tanssimisesta. Ihan uskomatonta oli, miten nopeasti jälleen viisi päivää hurahti tanssin pyörteissä. Tanssitunteja oli joka päivälle useita ja ne sijoittuivat klo 10 ja 19 välille. Tunteja järjestettiin neljässä eri paik

Olin hyvissä ajoin keväällä sopinut valokuvaussession parhaan ystäväni suositteleman ja käyttämän valokuvaajan Maria Kalmin kanssa viime viikolle Kaukasten Juhlatalolle Hyvinkäällä.  Olin etukäteen pyytänyt häntä ottamaan tanssillisia valokuvia minusta, koska oma ajatukseni oli omalla tavallaan ikuistaa tämä unelmien vuosi ja tanssiprojekti valokuvien muodossa, joihin voisi aina halutessaan palata. Valmistautumista kuvaukseen Valokuvaaja Maria Kalmi on aivan ihana persoona ja lämmin ihminen. Tullessaan paikalle hän pyysi minua istumaan alas ja kuuntelemaan Anna Puun kappaleen Mestaripiirros. Se ei sanonut minulle etukäteen mitään, mutta kappale pääsi hädin tuskin alkuun, kun liikutuin, herkistyin ja kyyneleet vaan tulvivat silmiini. Ajatus siitä, että voisin olla Luojan luoma mestaripiirros tai suoranainen ihme, ei yksinkertaisesti ole ikinä vahingossakaan juolahtanut mieleeni. Koko elämäni olen puhunut itselleni vain ankarasti, arvostellen ja mitätöiden. Juttelimme hyvän

Uskomatonta, miten nopeasti lähes puoli vuotta on kulunut! Aloitin showtanssin ja hiphopin tammikuun alussa, ja viikko sitten taakse jäivät viimeiset Tanssikeskus Elementin viikkotunnit tämän kevään osalta. Viisi kuukautta tuntuu senkin takia järjettömän lyhyeltä ajalta, koska käytännössä lähes kaikki asiat ovat olleet minulle uusia. Vaikka en ole aina osannut olla armollinen itseäni kohtaan, olen ennakkoluulottomasti haastanut itseäni ja osallistunut kaikille mahdollisille tiiviskursseille, vaikka ne eivät olisi olleetkaan aloittelijoille tarkoitettuja. Tanssin haasteet Tanssitaustani on pääosin ryhmäliikuntamaailmasta, mikä tarkoittaa, että ilmaisun ja asenteen opettelemisessa on ollut ja on edelleen suuria haasteita. Tämän lisäksi painopiste on tuottanut päänvaivaa. Kehon painon pitäisi pysyä alhaalla ja lähteä lattiasta, ja liikkeitä pitäisi siivittää rentous. Itsellä on tupannut painopiste olla liian keskellä ja enemmän takana kuin etuviistossa. Usein rentous on tekemise

”Hei, et sä oikeesti voi tolleen lähteä!”, siskoni nauroi vieressäni hotellihuoneessa Turussa viime viikonloppuna. Olimme lähdössä ravintola Venus Nightlifeen Antti Tuiskun keikalle ja siskon kommentti viittasi pukeutumiseeni. ”Mitä sä tarkotat?” Nauroin ja katsoin kysyvästi. ”No tolleen, et napa JA kalsarit näkyy!” Siskon kommentti oli tietysti leikkiä, mutta toki tiedostin varsin hyvin, että oma pukeutumiseni saattaa ikäisekseni olla joidenkin nuorempien mielestä varsin kyseenalaista! (OMG, täytänhän 40 tänä vuonna!) Antti Tuiskun keikoilla käymisessä parasta on se, että voi olla sataprosenttisesti oma itsensä. Se on hetki, jolloin voi unohtaa, mitä muut ihmiset mahdollisesti ajattelevat ja keskittyä nauttimaan hetkestä tässä ja nyt. Ei ole salaisuus, että Antti Tuisku inspiroi minua suuresti. On inspiroinut jo pari vuotta. Jotenkin, kun tiedän, minne olen menossa (keikalle), kaikki sellaiset ajatukset vaan menettävät merkityksensä, että pitäisi mahtua johonkin muottiin ta

Lainatakseni ihailemani poplaulajan sanoja olen ollut kaikki nämä kuukaudet kaapissa, lukkojen takana, piilossa pahan maailman katseilta… Unelmoimassa salaa jostain sellaisesta, josta en ole uskaltanut kertoa kenellekään. Unelmoimassa siitä, että vielä näin neljänkympin kynnyksellä voisin kehittyä niin taitavaksi tanssijaksi, että uskaltaisin ja voisin esiintyä julkisesti. Tässä tulee pieni ilmoitusluontoinen asia itselleni: On ihan ookoo sanoa nämä asiat ääneen! Tanssiminen on intohimo Olen lapsesta saakka tykännyt tanssia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen intohimoisesti rakastunut siihen. Sitä tehdessäni voin sataprosenttisesti olla oma itseni juuri sellaisena kuin olen. Tätä intohimoa olen alkanut seurata yhä enemmän, koska se tuntuu sydämessäni oikealta. Sisäistä paloa seuraten olen aloittanut showtanssin ja hiphopin tämän vuoden alusta. Vielä vuosi sitten olin taloushallinnon vastaavana pk-yrityksessä ja nyt aikani ja energiani menee entistä enemmän tanssi

  ”Wau! Sä inspiroit mua!”, sanoi minulle eräs henkilö suoraan kasvokkain pari päivää sitten. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain tällaista   palautetta. Kuitenkin syvä ristiriita ja aito lapsenomainen hämmennys vihmovat vasten kasvojani syyssateen lailla, kun mietin, miten voin samaan aikaan inspiroida toisia ihmisiä, kun olen sisältä itse niin hajalla? Kyseisessä tilanteessa olin paljastanut itsestäni hyvinkin haavoittuvaisia asioita ja myöntänyt, millaista häpeää olen itsestäni ja unelmistani tuntenut. Viime viikolla törmäsin Facebookissa artikkeliin minua suuresti inspiroivasta henkilöstä, Antti Tuiskusta. ”Puhun kateudesta ja riittämättömyyden tunteista terapiassa”, luki otsikossa. Vaikka  on erittäin vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa Suomen kuumin poptähti kärsii riittämättömyyden tunteesta, se on samaan aikaan äärimmäisen lohdullista ja koskettavaa. On helpompi hyväksyä riittämättömyyden tunne myös omassa sisimmässään, jos siitä kerran kärsivät todella menestyvätkin