KUN PÄÄSTÄÄ IRTI, TAPAHTUU IHMEITÄ
Tein yhden elämäni suurimmista ratkaisuista viime vuoden lopulla, kun päätin muuttaa vuoden alusta yksin asumaan. Vielä kuukausi ennen ratkaisun tekemistä olin vakuuttunut, ettei minulla ikinä olisi rohkeutta moiseen. Että minulla ei ikimaailmassa olisi oikeutta moiseen. Ei, vaikka sydän sanoi niin, oli sanonut jo pitkän aikaa. Olen käynyt pitkän ja uuvuttavan taistelun häpeän kanssa. Oikeastaan häpeä leimaa vahvasti viimeisimpiä vuosia 2016 ja 2017, jolloin olen kohdannut ja lähtenyt työstämään suurinta unelmaani, joka liittyy tanssimiseen. Häpeä on liittynyt olennaisilta osin myös siihen, että en ole aina uskaltanut seurata sydämen ääntä. Häpeä on näkynyt siinä, että en pidä itseäni sen arvoisena, että ansaitsisin olla onnellinen tai saada kohdalleni hyvää. Olen mitätöinyt omia tunteitani ja ajatuksiani pitäen niitä arvottomina, itseäni mitättömänä. En ole katsonut minulla olevan oikeutta olla onnellinen. Kaisa Peltolan Häpeän Alkemia –kurssilla, jonka kurssipäivät olivat m