”LASIKATTO ROMAHTAA”

Huhtikuun puolivälissä kirjoitin, miten jouduin ylirasitustilan vuoksi ambulanssilla sairaalaan, ja kuinka päivystyksessä koin kauhunhetkiä yhtäkkisen sykkeen nousun vuoksi. Silloin luulin, että pohjakosketus oli siinä. Että siitä alkaisi hidas paraneminen. Olin niin väärässä. Toisaalta onneksi en tiennyt, mitä olisi vielä edessä.

Huhtikuun viimeisenä perjantain ja lauantain välisenä yönä en pystynyt nukkumaan lähes ollenkaan. Oloni oli huono ja epämääräinen ja kokemani ahdistus oli suurempaa kuin koskaan siihenastisessa elämässäni. Olin huhtikuun alussa saanut sairaslomaa melkein huhtikuun loppuun, mutta jälleen ei auttanut muu kuin hakeutua lääkäriin.

Ensimmäistä kertaa elämässä uni- ja mielialalääkkeet

Lääkäri oli vakuuttunut siitä, että kokemani oireet: sydämen tykytys, ahdistus, hengitysvaikeudet, painontunne rintakehällä, johtuvat masennuksesta/ahdistuksesta, mutta halusi kuitenkin sulkea pois sydämeen liittyvät fyysiset oireet. Hän määräsi minut sydämen ultraan, rasituskokeeseen sekä 48 h holteriin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin tilanteessa, jossa minulle määrättiin mielialalääkkeet. Suhtauduin niihin hyvin skeptisesti, mutta aloitin lääkkeiden syönnin ohjeen mukaisesti. Myöskään koskaan aiemmin elämässäni en ole kärsinyt univaikeuksista, mutta nyt totuus on se, etten ole huhtikuun lopun jälkeen pystynyt nukkumaan ilman unilääkkeitä.

Debytointi tanssijana jäi väliin

Näin jälkikäteen ajateltuna ei varmaankaan ole sattumaa, että kovimmat ahdistusoireet tulivat juuri sinä viikonloppuna, kun minun oli omasta aloitteestani määrä esiintyä Tanssikeskus Elementin kevätnäytöksessä. Oloni oli niin huono, että tämä esiintyminen jäi väliin. Se ei sinänsä harmita, koska tiedän, että olin siinä kunnossa, että en olisi millään ilveellä pystynyt suoriutumaan esiintymisestä.

Sovittua tanssiesitystä seuranneella viikolla kohtasin minulle valtavasti viimeisten puolentoista vuoden ajan stressiä aiheuttaneen tilanteen, kun omasta unelmaprojektistani Tähän aikaan ensi vuonna –ohjelmassa oli tulossa julkinen ja osa, jossa olin siskoni kanssa mukana, esitettiin televisiossa torstaina 5.5.2018. Ohjelman aiheuttama palaute pelotti niin paljon, että en pystynyt katsomaan ohjelmaa ilman rauhoittavaa lääkettä. Ne minulle oli määrätty vain paria päivää aiemmin tarvittaessa ahdistusoireita lievittämään.

Akuutissa avohoidossa saamassa apua

Vapun tienoilla ahdistus vain paheni ja oli päiviä, jolloin itkin viisi kertaa päivässä aivan hysteerisesti. Ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä hakemaan ulkopuolista apua.

Kävin useammassa paikassa keskustelemassa tilanteestani, mutta siinä vaiheessa, kun aloin saada suoranaisia paniikkikohtauksia, päädyin akuuttiin avohoitoon, jossa siis tälläkin hetkellä käyn viikoittain.

Paniikkikohtaukset tulevat minulle useimmiten iltaisin nukkumaan mennessä. Kun menen pitkäkseni sänkyyn, sydän alkaa hakata kuin hullu, rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Olen opetellut rentoutumista, yrittänyt keskittyä hengittämiseen, kuunnellut unimusiikkia YouTubesta ja yrittänyt olla läsnä tässä hetkessä.

Se, mikä on ollut vaikeinta, on ollut ahdistuneen olon hyväksyminen ja toivottaminen tervetulleeksi. Sen kokeminen on ollut niin musertavaa, että monta kertaa olen vain toivonut pääseväni siitä eroon. Yön pimeimpinä ja vaikeimpina tunteina olen pelännyt kuollakseni sekoavani ja olevani varma, että seuraavana päivänä hakeutuisin suljetulle osastolle.

Kaikki sydämessäni on niin kuin kuuluukin

Minulle ei tullut yllätyksenä, että toukokuun lopulla otetut sydämen ultraääni-, rasitus- ja holterkokeet olivat ok. Minulla ei ole sydänvikaa ja kaikki sydämessäni on niin kuin kuuluukin. Tämä tieto on kuitenkin merkittävästi rauhoittanut mieltäni, sillä olen pelännyt oireideni kertovan sydäninfarktista tai jostain muusta vakavasta.

Koska olen yksityisyrittäjä, olen koko tämän kevään ajan tehnyt jossain mittakaavassa töitä, mutta ryhmäliikuntaa palasin ohjaamaan toukokuun lopussa 1,5 kuukauden tauon jälkeen. Ensimmäisten ohjattujen tuntien jälkeen koin voimakkaita ahdistusoireita, jotka johtuivat voimakkaasta sykkeen kohoamisesta (jälleen mieleni yhdisti sykkeen kohoamisen vaaraan ja esimerkiksi sairaalan päivystyksessä koettuihin kauhun hetkiin äkillisestä sykkeen noususta ja monitorien kovista piippauksista). Liikunnan pariin palaaminen on kokonaisuutena tuntunut todella hyvältä.

Ahdistusoireille ja paniikkikohtauksille on tyypillistä se, että alkaa välttää tilanteita, joissa oireita on saanut. Itselläkin on ollut voimakas tarve vältellä sykkeen kohoamista aiheuttavia tilanteita, mutta totesin jo heti alkuvaiheessa, että tämä on tuhoon tuomittu tie. Välttämiskäyttäytyminen rajaa hyvin nopeasti sinut vain omaan kotiin neljän seinän sisälle, eikä sittenkään ole mitään takeita, ettei kokisi ahdistusta.

Mielialalääkkeiden hidas hyväksyminen

Minulle on ollut äärimmäisen vaikea hyväksyä sitä, että olen tässä kohtaa elämässäni siinä tilanteessa, että tarvitsen mielialalääkkeitä. Ensimmäinen ajatus on ivallinen kysymys:”Enkö muka kestä elämää muuta kuin lääkkeiden vaikutuksen alaisena?” Olen aina ollut erittäin ankara ja tuomitseva itseäni kohtaan. En ole koskaan riittänyt itselleni. Aina on löytynyt jokin syy ruoskia itseäni. Tämä kysymys toistaa samaa kaavaa.

Yhtä hyvin voisin verrata tilannetta esimerkiksi korvatulehdukseen. Ajatellaan, että menisin lääkäriin korvasäryn vuoksi, ja hän toteaisi minulla korvatulehduksen, johon määräisi antibioottikuurin. Sen sijaan, että hyväksyisin antibioottireseptin sanoisinkin, että eiköhän se aikanaan parane itsestäänkin, että enpä taida. Millä tavalla mielen sairaus on erilainen kuin fyysinen sairaus? Ainakin sen olen huomannut, että ihmisten on paljon helpompi suhtautua fyysisiin sairauksiin kuin henkisen puolen vastaaviin.

Mielialalääkkeet aloitettuani olin joka toinen päivä vakuuttunut, että nämä eivät vaikuta mitenkään olooni ja että lopetan niiden syömisen. Se, mikä jollain lailla avasi silmäni, oli lääkärikäynti kesäkuun alussa. Silloin täytin saman masennusoirekyselyn, jonka olin täyttänyt kolme viikkoa aiemmin toukokuun puolivälissä. Ensimmäisellä kerralla pisteet tarkoittivat vakavaa masennusta, kun taas jälkimmäisellä kerralla enää lievää masennusta.

En tietenkään väitä, etteikö käymilläni keskusteluilla ja itseprosessoinnilla ole ollut mitään merkitystä mielialan kohoamiseen, mutta olen varma, että lääkkeillä on oma osuutensa kokonaisuudessa. Sen jälkeen olen myöntänyt itselleni ja hyväksynyt, että nyt olen sellaisessa tilanteessa, että tarvitsen näitä lääkkeitä. Ja kyllä, vielä tulee päivä, että pystyn nukkumaan ilman unilääkkeitä ja pystyn jättämään mielialalääkkeet. Mutta juuri nyt tärkeää on hyväksyä itsensä sellaisena kuin olen, rikkinäisenäkin, tässä hetkessä.

Lasikatto romahtaa

Viime lokakuussa sain kesken ohjaamani Lavis-tunnin inspiraation runoon, jonka nimeksi tuli ”Lasikatto  romahtaa”. Inspiraatio sai alkunsa Kaija Koon kappaleesta Supernaiset, jossa on säe lasikatosta. Alun perin kirjoitin runon kuvaamaan sitä lasikaton läpi romahtamiseen verrattavissa olevaa tunnetta, joka minulla olisi sinä päivänä (päivä ei silloin vielä ollut tiedossa), kun Tähän aikaan ensi vuonna –ohjelma ja oma osa esitetään televisiossa ja joudun ikään kuin alastomana astumaan julkisuuden valokeilaan. Runo menee näin:

"Sinä päivänä

romahdan lasikaton lävitse

tuhansien kimaltelevien sirpaleiden keskelle

Valokeilassa

Kylmällä lattialla

Ilkialasti unelmani kanssa

Katsokaa nyt tuota haihattelijaa

Miten sillä on pokkaa?

Kuvitteleeko se jotain itsestään?

Ihoni on vereslihalla

Kehoni ruhjeille hakattu

Mutta siinä minä vain olen"

- Laura 3.10.2017

Nyt, kun luen runoa, se voisi kertoa paitsi unelmani julkiseksi tulosta, myös yhtä hyvin siitä päivästä huhtikuun lopussa, kun henkinen terveyteni romahti. 

Henkisen romahduksen myötä olen joutunut vastatusten sen tosiasian kanssa, että oma asenteeni itseäni kohtaan on ollut omiaan edesauttamaan kaiken tämän ahdistuksen syntyä. Vaikka kukaan muu ei olisi minua ruoskinut, olen itse tehnyt sitä aina, säälimättä. Nyt olen siinä pisteessä, että en selviä enää itseni kanssa muuttamatta asennettani itseäni kohtaan. Jollain ironisella tavalla siis näen, mitä universumi yrittää minulle tätä kautta opettaa. Rakkautta ja armollisuutta itseäni kohtaan. Niitä, mitä en ole koskaan osannut.

Päivä kerrallaan minä toivun. Ja opin rakastamaan itseäni.

Kesäkuun alussa palasin kahden kuukauden tauon jälkeen rakkaan tanssiharrastukseni pariin. Tanssiminen tuntui äärimmäisen hyvältä. Ihana ja inspiroiva tanssinopettajani Diana Anttila käski minun joka aamu sanoa itselleni ääneen:"Olen upea." Minun on aina ollut vaikea nähdä itseäni samassa valossa kuin useimmat muut näkevät.