RIITTÄMÄTTÖMYYDEN TUNTEESTA HUOLIMATTA ROHKEUS VOITTAA

 ”Wau! Sä inspiroit mua!”, sanoi minulle eräs henkilö suoraan kasvokkain pari päivää sitten. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain tällaista  palautetta. Kuitenkin syvä ristiriita ja aito lapsenomainen hämmennys vihmovat vasten kasvojani syyssateen lailla, kun mietin, miten voin samaan aikaan inspiroida toisia ihmisiä, kun olen sisältä itse niin hajalla? Kyseisessä tilanteessa olin paljastanut itsestäni hyvinkin haavoittuvaisia asioita ja myöntänyt, millaista häpeää olen itsestäni ja unelmistani tuntenut.

Viime viikolla törmäsin Facebookissa artikkeliin minua suuresti inspiroivasta henkilöstä, Antti Tuiskusta. ”Puhun kateudesta ja riittämättömyyden tunteista terapiassa”, luki otsikossa. Vaikka  on erittäin vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa Suomen kuumin poptähti kärsii riittämättömyyden tunteesta, se on samaan aikaan äärimmäisen lohdullista ja koskettavaa. On helpompi hyväksyä riittämättömyyden tunne myös omassa sisimmässään, jos siitä kerran kärsivät todella menestyvätkin ihmiset. Samalla mureni jälleen kerran kliseinen harhakuva siitä, että mitkään ulkoiset asiat koskaan voisivat olla tae siitä, että ihminen on välttämättä sinut itsensä kanssa.

Viime viikolla tunsin suurta onnellisuutta siitä, että pystyin auttamaan ja neuvomaan minua paljon nuorempaa henkilöä ja kannustamaan häntä valitsemallaan tiellä. Olen aina iloinnut mahdollisuudesta auttaa muita ihmisiä ja saan siitä paljon energiaa. Tapaamisen jälkeen minut havahdutti päähäni noussut kysymys: Miksi on niin paljon helpompaa kannustaa ja tukea muita? Itseäni kohtaan olen aina ollut superkriittinen ja perfektionismi on kuulunut luonteeseeni jo pienestä lapsesta lähtien. Milloin oppisin puhumaan itselleni lempeämmin ja hyväksymään kaikki virheeni ja piirteeni ja itseni sellaisena kuin olen? NLP:n (Neuro Linguistic Programming) avulla olen alkanut opetella tätä.

Kyllä, minulla on ollut ja on elämässäni hurjia unelmia. En ole kulkenut koskaan valtaväylää pitkin, vaan minun on pitänyt raivata omat polkuni ryteikköön, vaikka en välttämättä ole saanut tukea tai ymmärtämystä ulkopuolisilta ihmisiltä. Minut on leimattu omituiseksi ja friikiksi. Vaikka olen läpi elämäni kyseenalaistanut, onko minusta lopulta mihinkään, jostain itseni syvistä syövereistä olen aina löytänyt rohkeuden lähteä tavoittelemaan omia unelmiani. Minun näköisiäni unelmia. Ja rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että sen jälkeen kuin unelma Nelson Mandelan tapaamisesta kävi toteen 20 vuotta sitten, olen uskonut, että mikä tahansa on oikeasti mahdollista. Suurimmat rajoitteet löytyvät aina oman pään sisältä.

Onko riittämättömyyden tunne sitten kuitenkaan niin paha asia, jos samaan aikaan minusta löytyy rohkeutta kuunnella sydäntäni ja lähteä seuraamaan sen johdattamaa polkua? NLP-kurssilta mieleeni on jäänyt ajatus, että jokaisen negatiivisenkin asian taustalla on jokin positiivinen tarkoitus. Mikä positiivinen tarkoitus voisi olla riittämättömyyden tunteella tai itsensä mitätöinnillä, kovaäänisellä itseä ruoskivalla sisäisellä puheella? Ainakin se, että ylpistyminen on aika epätodennäköistä tai tilanne, jossa koskaan kuvittelisin olevani kenenkään muun yläpuolella tai että jalat eivät enää koskettaisi maata. Entistä enemmän haluan jatkossa luopua perfektionismista. Tiedän, että en ole täydellinen eikä minun tarvitse sitä itseltäni vaatiakaan. Enhän vaadi sitä keneltäkään muultakaan.

Viime viikonloppuna löysin rohkeutta lähteä yksin tanssiristeilylle aivan ventovieraan porukan kanssa – ratkaisu, jota en ehkä vielä muutama vuosi sitten olisi tehnyt. Se osoittaa, että olen tällä hetkellä – ajoittaisesta riittämättömyyden tunteesta huolimatta – enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan aikaisemmin. Tanssiminen on minulle intohimo ja sitä haluan seurata. Sitä tehdessäni tunnen toteuttavani itseäni enemmän kuin mitään muuta. Tanssiessa minulla on aina hyvä  olo itsestäni ja se saa minut loistamaan. Olen rohkeasti ja avoimesti se kuka olen ja riitän juuri sellaisena <3

Tanssiminen on suuri intohimoni.