”MIDNIGHT RUN 3.9.2016 – HAAVEISTA TOTTA”
Olen
koko ikäni melkeinpä vihannut juoksemista. Siitä huolimatta viime keväänä
päätin astua epämukavuusalueelle ja asettaa itselleni haastavan tavoitteen –
osallistua 3.9.2016 Helsingissä järjestettävään Midnight Run –tapahtumaan ja
juosta 10 km yhtäjaksoisesti alle puoleentoista tuntiin. Sitä ennen olin myös
valmistautunut harjoittelemaan säännöllisesti itselaatimani juoksuohjelman
mukaan. Niin – ja sitouttaakseni itseni entistä tiukemmin tähän projektiin,
olin investoinut 150 euroa uusiin juoksulenkkareihin!
Viime
kesä oli poikkeuksellinen koko elämäni mittakaavassa. Olin lähes koko kesän
omalla lomalla miettien uutta suuntaa elämälleni, joten siinä sivussa minulla
oli aikaa harjoitella juoksemista. Lähdin liikkeelle hyvin kevyesti: vaikka
ryhmäliikunnan ohjaajan töistä johtuen minulle on kohtalainen kunto, siitä
huolimatta aloitin lenkeistä, joissa aluksi juoksin yhden minuutin ja kävelin
kolme. Lenkkejä en minään viikkona tehnyt kahta useampaa.
Olin
yllättynyt, että motivaationi pysyi yllä paljon odotettua paremmin. Kertaakaan
minun ei tarvinnut pakottaa itseäni lenkille. Koin juoksemisen erittäin
terapeuttisena, sai olla keskellä luontoa oman itsensä ja ajatustensa kanssa,
hengittää raikasta ilmaa ja juosta omaan tahtiin. Sykkeen pyrin pitämään
peruskestävyysalueella (60-70 % maksimisykkeestä). Motivaatiota lisäsi
juoksuohjelma, jonka olin itse laatinut itselleni sopivaksi sekä se, ettei
minulla ollut alunperinkään tarkoitusta juosta kuin ”vain” pari lenkkiä
viikossa.
Heinäkuun
viimeisenä päivänä lähdin lenkille ystäväni kanssa päättäen, että yritettäisiin
juosta 10 km yhtäjaksoisesti. Juoksu sujui helpohkosti ja 10 km taittui aikaan 1h
24 min. Tuo juoksu oli minulle osoitus siitä, että kyllä, pystyn juoksemaan 10
km yhteen putkeen alle puolentoista tunnin. Eli siis tavoite saavutettu. En
osannut aikaisemmin kuvitellakaan, että koko motivaationi haihtui tavoitteen
toteuttamisen jälkeen kuin tuhka tuuleen.
Midnight
Run juostiin Helsingissä lauantaina 3.9.2016. Olin juossut edellisen lenkkini
siis 31.7.2016 enkä siten yhtä ainoaa juoksu- saati kävelylenkkiä noiden
päivämäärien välillä. Olin kauhuissani, kuinka juoksu sujuisi. Koitosviikolla
lyhyen aikaa harkitsin, josko lähtisin lyhyelle lenkille, mutta luovuin
ajatuksesta, koska pelkäsin, jos lenkki olisi tuntunut hyvin vaikealta, että
usko itseeni ja hyvään suoritukseen itse tapahtumassa romuttuisi täysin. Näin
ollen päätin, että lähden kylmiltäni katsomaan, kuinka minun käy.
Lauantaina
3.9.2016 alkoi sataa vettä jo iltapäivällä. Sitä ei mitenkään tihuuttanut, vaan
vettä tuli kuin aisaa koko illan. Menimme kaverini kanssa Helsingin keskustaan
junalla. Junassa meidän kanssa samaan vaunuun tuli myös pari naista, joilla oli
turkoosit Midnight Run –paidat päällään. Heti aloimme jutustelun juoksuaiheesta
ja samalla naiset kysyivät meidän tavoitteista. Kun sanoin, että yritän
selviytyä alle puoleentoista tuntiin, koska ajanotto lopetetaan silloin, toinen
heistä kysyi:”Etkö kuitenkin yrittäisi alle 80 minuuttiin?” Kysymys on jäänyt
minulle mieleen, koska ajattelin silloin, että se on täysin epärealistista, en
millään pysty!
Olin
ystäväni kanssa eri lähtöryhmissä, joten tiemme erkanivat Senaatintorilla
reilut puoli tuntia ennen ensimmäisen ryhmän lähtöä. Sateenvarjon olin jo
käynyt jättämässä erääseen kojuun, vaikkei sade osoittanut mitään loppumisen,
ei edes hiljenemisen merkkiä. Olin läpimärkä jo ennen kuin lähtölaukaus
kajahti. Jostain syystä mieli oli kuitenkin juoksun suhteen erittäin
luottavainen.
Alkumatkaan
sisältyi jonkin verran ylämäkeä. Myös vesilätäköitä oli kaikkialla. Ensimmäiset
muutamat kilometrit yritin väistellä niitä, mutta loppumatkasta en jaksanut
enää välittää. Suoraan läpi vain. Alkumatkassa kohtasin toisen niistä junassa
samaan vaunuun tulleista naisista. Juoksimme vierekkäin ja kysyin häneltä, mikä
hänen tavoiteaikansa on. Hän vastasi yrittävänsä juosta Midnight Runin 70
minuuttiin. Silloin sain hurjan ajatuksen, jonka siinä tilanteessa sanoinkin
juoksukumppanilleni:”Jos sinä yrität siihen aikaan, minä puolestani yritän
pysyä sinun tahdissasi niin kauan kuin mahdollista.” Kun parin kilometrin
jälkeen tuosta keskustelusta kaveri alkoi hengästyä ja minua ei puolestani
hengästyttänyt yhtään, aloin ensimmäistä kertaa todella uskoa, että äsken
mainitun tavoitteen saavuttaminen on mahdollista.
Vaikka
ilma oli ehkä huonoin mahdollinen ja vettä tuli taivaan täydeltä, silti ihmisiä
oli teiden varrella kannustamassa ja huutamassa tervehdyksiä. Mutta olin
todella yllättynyt siitä, miten kevyesti juoksuni kulki. Keskityin
hengittämiseen. Ajatukseen, että minulla on paljon tilaa keuhkoissa hengittää
raikasta ilmaa sinne, paljon tilaa kenkien ja asfaltin välissä. Itse asiassa
juoksu tuntui kevyemmältä kuin yhdelläkään harjoituslenkillä koko kesänä.
Kuuden kilometrin kohdalla sitten tapahtui se, mitä en osannut odottaa: 70
minuuttiin tähtäävä juoksukaverini jäi minun vauhdista ja jatkoin matkaa omaan
tahtiini. Silloin tiesin, että minulla on kaikki mahdollisuudet päästä 70
minuutin aikaan.
Vain
viimeinen kilometri oli oikeasti raskas. Tiesin, että olin juossut koko ajan
maksimikestävyysalueella, ja oli ajan kysymys, kun se alkaisi tuntua kropassa.
Sisulla ja päättäväisyydellä juoksin kuitenkin viimeisenkin kilometrin niin
kovaa kuin uskalsin, ja maalin tullessa aikani oli 1h 7min 41s. Ihan uskomaton
olo, juoksu kulki kuin unelma ja löin oman ennätykseni 17 minuutilla. Jos joku olisi sanonut tämän minulle etukäteen,
en olisi ikinä uskonut!
Midnight
Run 2016 oli minulle jälleen yksi kokemus itsensä ylittämisestä, siitä, miten
hurjimmatkin unelmat on mahdollista toteuttaa – riittää, että uskot itse
itseesi!
Kommentit
Lähetä kommentti