”ERITYISHERKKYYS ILMENEE POIKKEUKSELLISEN VOIMAKKAANA EMPATIAKYKYNÄ JA SAMAISTUMISENA”

Olen aina ollut hyvin tunteellinen ja herkkä ja reagoinut voimakkaasti sellaisiinkin asioihin, joiden ei olisi periaatteessa pitänyt koskettaa minua millään tavalla. Tämän vuoksi olen pitänyt itseäni epänormaalina ja friikkinä, mutta sen jälkeen, kun reilu vuosi sitten ymmärsin olevani erityisherkkä, en enää ihmettele elämäni tapahtumia.

Elämäni meni ylösalaisin keväällä 1992, jolloin olin 14-vuotias. Katsoin tuolloin äitini ja sisareni kanssa elokuvan Huuto vapaudelle, joka kertoo Etelä-Afrikassa vallinneesta apartheidista 1960- ja 1970-luvuilla. Ennen elokuvan näkemistä minulla ei ollut mitään tietoa, mitä tapahtui Etelä-Afrikassa. Ei kai ihmekään, se on 10000 kilometrin päässä eikä näin ollen kovin lähellä sitä elämää, jota itse elin. Elokuvan näkeminen oli minulle järjettömän iso shokki, en osaa sitä sanoin kuvailla. Se, että ihmisiä kohdeltiin eriarvoisesti ihonvärin ja rodun takia ja jopa kylmäverisesti tapettiin, ei mahtunut 14-vuotiaan teinitytön tajuntaan.

Elokuvan näkeminen herätti minussa käsittämättömän voimakkaan halun auttaa. Toisaalta, se herätti minussa niin paljon ahdistusta, että sairastuin paniikkihäiriöön. Mielessäni vellovat tunteet olivat niin paljon suuremmat kuin kykyni käsitellä niitä. Näin ollen kaikki ahdistus tuli ulos fyysisinä oireina. (Toki, tuohon aikaan eivät lääkäritkään osanneet paniikkihäiriötä hoitaa, vaan minullekin lyötiin astmalääkkeet kouraan.) Elokuvan näkemisen seurauksena minä ja kaksoissisareni liityimme Suomi-Etelä-Afrikka seuraan, joka siinä vaiheessa keräsi rahaa ihmisten kouluttamiseen Etelä-Afrikassa ensimmäisiä demokraattisia vaaleja (1994) varten ja kiersimme eri kouluissa puhumassa Etelä-Afrikan tilanteesta.

Elokuvan näkeminen ja sitä kautta herännyt halu ja innostus johtivat elämässäni asioihin, joiden en olisi ikinä uskonut olevan mahdollisia. Elokuvan näkemisen jälkeen selvitimme sisareni kanssa Huuto vapaudelle – elokuvan toisen päähenkilön, valkoisen sanomalehtitoimittaja Donald Woodsin osoitteen Englannissa, ja kirjoitimme hänelle kirjeen, jossa kerroimme, miten elokuva oli meihin vaikuttanut. Kirjeestä alkoi  melkein 10 vuotta kestänyt ystävyys (Donald Woods kuoli vuona 2001), joka huipentui siihen, että hän kutsui meidät vieraikseen Etelä-Afrikkaan vuonna 1997, ja vierailun aikana tapasimme myös Presidentti Nelson Mandelan.

Helsingin Sanomat kirjoitti kesäkuussa 1997 jutun aiheesta, kuinka sisareni kanssa kiinnostuimme Etelä-Afrikan asiasta ja tutustuimme Donald Woodsiin.

Miksi minua kosketti teini-ikäisenä tyttönä, mitä tapahtuu toisella puolella maapalloa? Etelä-Afrikan tapahtumilla ei ollut mitään yhtymäkohtia omaan elämääni, ei yksinkertaisesti mitään leikkauspintaa. Ja kun näen tosipohjaisen elokuvan, siitä tulee yhtäkkiä elämäni tärkein asia. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ilman erityisherkkyyttä ja poikkeuksellisen voimakasta empatiakykyä ja kykyä asettua toisen asemaan mitään näistä asioista ei olisi koskaan tapahtunut.

Edellä kerrottu tarina Etelä-Afrikka-kiinnostuksesta ei ole ainoa kerta, kun sellaiset asiat, joiden ei voisi kuvitella koskettavan minua millään tavalla, ovat kuitenkin koskettaneet niin syvästi, etteivät ne koskaan unohdu. 16-vuotiaana aloin seurata F1-kilpailuja ja toukokuussa 1994 Monacon osakilpailussa itävaltalainen kuljettaja Karl Wendlinger ajoi tunnelissa seinään ja vajosi koomaan. Tätä tapahtumaa edeltänyt Ayrton Sennan kuolema pari viikkoa sitten oli järkyttänyt minua kovasti, mutta tämä ei niin huippukuljettajan kohtalo järkytti minua vieläkin enemmän. En osaa selittää sitä millään tavalla. En nukkunut öisin, kun mietin, miten hän selviää. Kirjoitin kirjeen häntä hoitavalle lääkärille ja pyysin heitä tekemään parhaansa Wendlingerin hoitamiseksi. Kirjoitin kirjeen jopa Wendlingerille itselleen sairaalaan ja pyysin omaisia lukemaan sen hänelle. Joitain viikkoja myöhemmin Wendlingerin isoäiti vastasi minulle, ja kirjeessä oli puhelinnumero. Menin varta vasten Helsingin pääpostiin (tämä tapahtui aikaa ennen matkapuhelimia) soittamaan kyseiseen numeroon. En koskaan unohda tunnetta, kun itse Karl Wendlinger vastasi puhelimeen ja sain kertoa hänelle, mitä tuntemuksia hänen onnettomuutensa oli minulle aiheuttanut. Ikuisiksi ajoiksi ovat mieleeni syöpyneet hänen sanansa:”You don’t always need words.”

Poikkeuksellisen voimakas empatiakyky ja samaistuminen tarkoittavat minulle myös muita asioita. Kuten sitä, että en pysty katsomaan mitään jännitysfilmejä, kauhufilmeistä nyt puhumattakaan. En edes rikossarjoja, koska minua alkaa ahdistaa kaikki murhaan liittyvät asiat. Jotkin asiat tuntuvat lapsellisilta, kuten säälintunne ja empatia esineitä kohtaan, tyyliin en voi jättää yhtä leipäpalaa yksin pussiin, vaan se pitää syödä tai siirtää toiseen pussiin, jossa on jo leipää...

Entä empatia itseäni kohtaan? Kuulostaa hullulta, mutta niin paljon kuin minua koskettaa toisten ihmisten kohtalot ja vääryys toisia kohtaan, niin itseäni kohtaan olen äärimmäisen kriittinen, ankara ja jopa julma. Puhun itselleni sellaisilla sävyillä, joilla en ikimaailmassa puhuisi kenellekään muulle. Vasta viime vuosina olen alkanut työstää tätä ja harjoitella lempeyttä ja sallivuutta itseäni kohtaan.

Erityisherkkyys, poikkeuksellisen voimakas empatiakyky ja taito samaistua toisten ihmisten asemaan ovat rikkauksia ja siunauksia elämässäni. Ne ovat vahvuuksiani. Ilman niitä en olisi minä. Joskus nuorempana ajattelin, että tunteellisuus ja herkkyys ovat heikkouksia, joita pitäisi piilotella ja jotka pitäisi kitkeä omasta persoonasta, mutta se oli sitä aikaa, kun en vielä hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Ilman näitä piirteitä olisi moni unelma jäänyt toteutumatta, eikä vähiten tapaaminen Nelson Mandelan kanssa. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tunnen vahvasti ja reagoin voimakkaasti asioihin, vaikka se toisinaan sattuu ja satuttaa. Silti ne johtavat minut kerta toisensa jälkeen asioihin, joita on mahdoton edes etukäteen kuvitella.

Nelson Mandela vastasi minun ja sisareni kirjeeseen elokuussa 1993. Hän lopetti kirjeensä lauseeseen:"I do hope we will meet one day." Tuo päivä, jolloin lause kävi toteen, oli 22.7.1997, jolloin tapasimme Pretoriassa Etelä-Afrikassa hänen ollessaan presidenttinä.