”ONKO UJOUS ESTE AMMATILLE, JOSSA PITÄÄ OLLA ESILLÄ?”
Olen
tänä syksynä totaalisesti vaihtamassa alaa. Aikaisempi toimistossa tietokoneen
takana istuminen, numeroiden pyörittäminen ja syvällinen analysointi vaihtuu
ihmisten edessä olemiseen, innostamiseen ja liikunnan ohjaamiseen. Jos olen
rehellinen, minua pelottaa suuresti. Olen luonteeltani ujo ja introvertti,
jolle suuret sosiaaliset tilanteet saattavat olla kuormittavia tai jopa painajaismaisia, koska en
vaan osaa olla niissä luontevasti tai keksi mitään puhuttavaa.
Joku
saattaisi kysyä, miksi ihmeessä olen tekemässä tällaisen alan vaihdon, jos
minua kerran pelottaa? Liikunta on minulle intohimo. Olen lapsesta saakka ollut
himoliikkuja, jonka lajit ovat vaihdelleet baletista judoon, yleisurheiluun ja
jääkiekkoon. Säännöllinen ryhmäliikkuja olen ollut vuodesta 2000 lähtien,
jolloin liityin jäseneksi isoon kuntokeskukseen silloisella kotipaikallani.
Zumban rantauduttua kotikunnalleni vuoden 2010 alusta olin totaalisesti myyty.
Suurin syy siihen lienee ollut se, että zumbatunnillani minulle tapahtui
jotain. Päästin irti kaikista estoista, annoin itselleni luvan olla minä,
nauttia kehostani ja tanssista ja kuumista lattarirytmeistä. Zumba vei minut
niin tyystin mukanaan, että parin vuoden päästä kouluttauduin vastoin kaikkia
odotuksiani zumba-ohjaajaksi. Sillä tiellä olen.
Ihmisellä
on jostain syystä valtava tarve lokeroida itseään. Itse olen tehnyt sitä
varsinkin määrittelemällä itseni ujoksi ja sen takia rajaamalla itseni tiettyjen
mahdollisuuksien ulkopuolelle. Toisaalta, julkisuudessakin on ilahduttavia
esimerkkejä siitä, että julkisessa ammatissa olevat ihmiset kuten laulajat ja
artistit ovat kertoneet kärsivänsä paitsi itsetunto-ongelmista myös ujoudesta
ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. Siitä huolimatta he ovat aivan loistavia
artisteja ja menestyvät tehdessään sitä, mitä eniten rakastavat.
Nuoruusvuosiini
mahtuu aikoja, jolloin fanitin Anssi Kelaa täydestä sydämestäni. Hänen
tarinoiden muotoon kirjoitetut laulut kolahtivat tajuntaani ja koskettivat
minua syvältä. Yhä koskettavat. Toisaalta, hän ujona ja itsestään epävarmana
ihmisenä vetosi minuun juuri persoonansa takia, koska minun oli erittäin
helppoa samaistua häneen. Muistan erittäin hyvin erään intiimin keikan
Ylöjärveltä syksyltä 2006. Anssi oli lavalla ja hänelle sattui jokin
odottamaton haaveri, olisiko ollut kitaran kielen katkeaminen tai vastaava.
Sitä fiksatessa hän joutui tilanteeseen, jossa oli pakko keskittyä puhumaan
yleisölle spontaanisti keskimääräistä pidempää välispiikkiä, koska vian
korjaaminen kesti. Muistan katselleeni Anssia lavalla ja minulle tuli hyvin
epämukava olo itselle, koska näin, miten hän joutui selvästi
epämukavuusalueelle ja koki tilanteen kiusallisena. Aikaa ennen Facebookia
hänellä oli internetissä foorumisivusto, johon kirjoitin hänelle asiasta ja hän
myönsi kokeneensa olonsa hyvin kiusaantuneeksi.
Minusta
on ollut suurenmoista nähdä, miten Anssi Kela on kasvanut esiintyjänä tuo syksyn
2006 jälkeen. Hänen esimerkkinsä rohkaisee minua suuresti. Hän oli viime
syksynä mukana Vain Elämää –ohjelmassa ja oli suurenmoista nähdä, miten hän teki
sitä huikeampia esityksiä, mitä enemmän joutui epämukavuusalueelle.
Ensimmäisissä jaksoissa hänestä näki, miten hän istui hiljaa pöydässä
kuunnellen muiden juttuja, mutta kauden edetessä hän rohkaistui heittämään
legendaarisia vitsejä ja anekdootteja. Pahimpien pelkojen kohtaaminen johtaa
useimmiten suuriin ja odottamattomiin asioihin.
Paras
juttu lienee se, että Anssi Kela on itsekin huomannut hänessä tapahtuneen
kasvun. Hän kirjoitti 16. elokuuta Facebook-tilillään seuraavasti:”Kaiken
keskipisteenä oleminen ei tosiaan ole minulle mitenkään luontainen
elinympäristö. Olen myös pohjimmiltani introvertti: hiljainen ja
syrjäänvetäytyvä mustiinpukeutuja. Esiintymistilanteiden ulkopuolella
sosiaalinen kanssakäyminen on minulle usein haastavaa. Lavalla kuitenkin
tapahtuu jotain: teen yleisön edessä asioita, joiden ei periaatteessa pitäisi
olla minulle lainkaan luontevia.” Koen äärimmäisen lohduttavana ajatella, että
Suomen eturivin artisti voi menestyä työssään näistä piirteistä huolimatta!
Vaikka yleisesti ajatellaan olevan epäseksikästä tuoda esille omaa
epävarmuuttaan, minusta on upeaa, että jopa Anssi Kelan kaltaiset levylaulajat
uskaltavat paljastaa oman haavoittuvuutensa. Sen jälkeen se on ns. tavalliselle
tallaajalle kuten minulle huomattavasti helpompaa.
Totta
on myös se, että ikä ja elämänkokemus auttavat. Omasta puolestani voin sanoa,
että kaksikymppisenä olin aivan liian itsekriittinen ja epävarma itsestäni pystyäkseni
ohjaamaan yhtä ainutta ryhmäliikuntatuntia kenellekään. Allekirjoitan Anssi
Kelan 16.8 kirjoittamat sanat täysin:”Vuosi vuodelta sitä välittää vähemmän
siitä, mitä muut ajattelevat ja tekee enemmän sitä, miltä itsestä tuntuu.” Olen
ikäni sortunut murehtimaan sitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta nyt se
aika on ohi. Teen niin kuin haluan, omalla tavallani, riippumatta mitä muut
minusta ajattelevat. Olen vapaa.
Mutta
sitten siihen lokeroimiseen. Miksi ihminen asettaa keinotekoisesti rajoja
luonteenpiirteiden ja ammattien välille? Kuka on keksinyt, että pitäisi olla
ulospäinsuuntautunut ja sosiaalisesti lahjakas kyetäkseen esiintymään
ihmisille, olemaan esillä tai viihdyttämään/innostamaan ihmisiä? Kun ihminen
todella paljon nauttii jonkin asian tekemisestä, intohimo ja hyvä fiilis
välittyvät takuuvarmasti ulospäin. Toteuttaessaan intohimoa ihminen antaa
itselleen luvan heittäytyä täysin tekemäänsä asiaan ja onneksi unohtaa
itsellensä kyhäämät raja-aidat. On helppo olla hetkessä ja toteuttaa asioita,
joiden ei aiemmin uskonut olevan itselle mahdollisia. Näin tehdessään ei
mielestäni voi mennä pieleen. Olen niin samaa mieltä näiden Anssi Kelan sanojen
kanssa:”Olen oppinut, ettei luovassa ammatissa pitäisi asettaa tekemiselleen
keinotekoisia rajoja. On sulaa hulluutta kahlita luovuutta lukitsemalla
huoneita, joissa ei ole edes käynyt.”
Rakastan
tanssimista yli kaiken. Tanssiessa olen sataprosenttisesti oma ainutlaatuinen itseni,
tunnen hyväksyväni itseni kokonaan, ehdoitta. Nyt minulla on mahdollisuus tehdä
sitä työkseni, vaikka minua pelottaa epäonnistuminen sen vuoksi, että joudun
astumaan epämukavuusalueelle ja kohtaamaan ujouteni ja muut rajoitteeni. Helppo
ratkaisu on ollut piiloutua tietokoneen taakse ja tehdä sellaista työtä, jonka
on hallinnut, mutta jossa ei ole voinut toteuttaa todellisia intohimojaan ja
pistää peliin koko persoonaansa. Työtä, johon ujous on ollut helpompi yhdistää.
Tällaisten asioiden myöntäminen itselle – saati sitten julkisesti – kysyy paljon
rohkeutta ja uskallusta myöntää heikkoutensa ja haavoittuvuutensa.
Maailma
on paljon muuta kuin mustavalkoinen. Sen vuoksi olen viime aikoina kovasti
yrittänyt opetella, etten ajattele itsestänikään joko-tai-ajattelulla. Ihminen
voi yhdessä tilanteessa olla tätä ja toisessa taas ihan päinvastoin. Suurimmat
rajoitteet löytyvät aina omien korvien välistä. Niiden kyseenalaistaminen on
rohkeaa ja niiden ymmärtäminen avain omaan kasvuun. Olen varma, että kaikki
mistä unelmoin, on minulle mahdollista, kunhan vain uskon itseeni. Olen hyvä
juuri sellaisena kuin olen, ujona, introverttinä, isoja sosiaalisia
tilaisuuksia kammoksuvana. Se on osa persoonaani, mutta ei millään lailla estä
minua toteuttamasta unelmiani.
Niinpä,
jos Anssi Kela, joskus tarvitset taustatanssijaa
kiertueellesi, niin pidä minut mielessä. Olen varma, että sinä ja minä lavalla –
me kaksi ujoa introverttiä- muodostaisimme hitonmoisen kombon!
Anssi Kela on minulle esikuva, joka inspiroi minua. Hän on mahtava esimerkki siitä, kuinka ujous ja introverttiys ei ole este tehdä sitä mitä rakastaa yli kaiken ja menestyä siinä. Olen tavannut levylaulajan lukuisia kertoja, tämä kuva on Hyvinkää-salista 13.4.2016. (Anssi Kela oli itse asiassa ensimmäinen lähipiirin ulkopuolinen henkilö, kenelle kerroin päätöksestä irtisanoutua ja suunnan muutoksesta elämässä.)
Kommentit
Lähetä kommentti