HÄPEÄN VARJOSSA
Olin
hyvissä ajoin keväällä sopinut valokuvaussession parhaan ystäväni suositteleman
ja käyttämän valokuvaajan Maria Kalmin kanssa viime viikolle Kaukasten
Juhlatalolle Hyvinkäällä. Olin etukäteen
pyytänyt häntä ottamaan tanssillisia valokuvia minusta, koska oma ajatukseni
oli omalla tavallaan ikuistaa tämä unelmien vuosi ja tanssiprojekti valokuvien
muodossa, joihin voisi aina halutessaan palata.
Valmistautumista kuvaukseen
Valokuvaaja
Maria Kalmi on aivan ihana persoona ja lämmin ihminen. Tullessaan paikalle hän
pyysi minua istumaan alas ja kuuntelemaan Anna Puun kappaleen Mestaripiirros.
Se ei sanonut minulle etukäteen mitään, mutta kappale pääsi hädin tuskin
alkuun, kun liikutuin, herkistyin ja kyyneleet vaan tulvivat silmiini. Ajatus
siitä, että voisin olla Luojan luoma mestaripiirros tai suoranainen ihme, ei
yksinkertaisesti ole ikinä vahingossakaan juolahtanut mieleeni. Koko elämäni
olen puhunut itselleni vain ankarasti, arvostellen ja mitätöiden.
Juttelimme
hyvän tovin juhlatalon salissa, ennen kuin Maria alkoi laittaa hiuksiani
lämpörullilla ja tupeerauksella pystyyn ja meikkaamaan kasvojani vahvasti.
Vaikeudet alkoivat siinä vaiheessa, kun hiukset oli laitettu, meikkaus valmis
ja vaatteet vaihdettu ja oli aika astua parrasvaloihin. Tunsin erittäin suurta
epämukavuutta ja epävarmuutta olostani.
Ristiriita ulkoisen ja sisäisen välillä
Kun
Maria pyysi musiikin soidessa minua olemaan seksikäs ja elehtimään seksikkäin
liikkein, menin viimeistäänkin aivan lukkoon. Pelkkä ajatus tanssimisesta spontaanisti
ja musiikkiin heittäytymisestä täysin intuitiivisesti oli selkeästi
epämukavuusalueella, mutta kun siihen vielä lisättiin ajatus seksikkäältä
näyttämisestä, en olisi voinut olla enemmän epämukavuusalueella.
Spontaania tanssimista mm. Antti Tuiskun musiikin tahtiin. Kuva Maria Kalmi |
Maria
sanoi, että hän näkee valtavan suuren ristiriidan sen välillä, miltä näytän
ulospäin ja toisaalta, kuinka tunnen itsestäni sisältäpäin. Tässä vaiheessa
halusin mennä peilin eteen ja katsomaan itseäni. Kyllä, omastakin mielestäni
näytin todella upealta ja kauniilta, kun katsoin itseäni peilistä. Miksi sitten
en saa samaa tunnetta kehoni sisälle? Häpeä. Siellä se on. Syvästi juurtuneena
ja kietoutuneena sydämeeni. Häpeä itsestä. Huonommuus, kelpaamattomuus,
riittämättömyys. Täysi nolla.
Spontaania heittäytymistä
Lähdimme
vetämään henkeä ja ottamaan valokuvia ulos. Riisuimme sukat ja kävelimme
paljain jaloin vihreällä nurmikolla auringon paistaessa ja tuulen havisuttaessa
puiden lehtiä juhlatalon lähimaastossa. Nurmikko tuntui pehmeältä paljaan
jalkapohjan alla. Samaan aikaan tuli tunne, ihan kuin omat juuretkin olisivat
kasvaneet maan sisälle. Yhtäkkiä sain idean puiseen keinuun hyppäämisestä.
Mieleeni tuli lapsuuden kesät ja yhtäkkiä intouduin ottamaan hurjat vauhdit ja
tekemään valtavan loikan keinusta, ennen kuin Maria edes ehti ikuistaa hetkeä
kameralle. Miten olikaan helppoa heittäytyä lapsuuden tunnelmiin, keinua ihan
kuin olisi pieni lapsi, mitenkään ajattelematta, miltä se näyttää? Siinä
tilanteessa uskalsin heittäytyä. Tarttua hetkeen.
Miksi ei heittäytyisi elämään pää edellä lapsen tavoin? Lakkaisi kritisoimasta itseään ja antaisi vaan mennä. Kuva: Maria Kalmi |
Rikkinäisenäkin ehjä, keskeneräisenäkin kokonainen
Palasimme
vielä ulkokuvaussession jälkeen saliin. Maria otti minusta kuvia valoisan
ikkunan äärellä, ja samalla juttelimme lapsuuden muistoistani. Koko
kuvaussession koskettavin hetki oli kuitenkin vielä tulossa. Lopussa laitoin
Mestaripiirros-kappaleen uudelleen soimaan taustalle ja nojasin juhlatalon
puiseen seinään kuljettaen käsiäni molemmin puolin kehoani seinää vasten. Siinä
hetkessä minun päähäni iskostui ajatus, että olen keskeneräisenäkin kokonainen,
rikkinäisenäkin ehjä. Siinä hetkessä sain pienen häivähdyksen kehollisesta tunteesta,
miltä tuntuisi ajatella itsestään olevansa mestaripiirros tai suoranainen ihme.
Epäonnistumisen kokemus - vai onko sittenkään?
Valokuvasessio
kesti viitisen tuntia, mutta aika kului kuin ohimennen, ihan kuin kaikki olisi
tapahtunut puolessa tunnissa. Sessio oli henkisesti hyvin raskas ja olin
äärimmäisen väsynyt samana iltana ja vielä seuraavana päivänä. En olisi
mitenkään voinut etukäteen uskoa, että päällimmäinen tunne valokuvasessiosta
olisi se mikä se oli – totaalinen epäonnistuminen! Epäonnistumisen tunne johtui
pelkästään itsestäni ja omista täysin epärealistisista oletuksistani sen
suhteen. Olin etukäteen ajatellut (salaa toivonut), että olisin pystynyt
heittäytymään tanssiessa ihan mielettömiin sfääreihin ja tuntenut samalla
itseni äärimmäisen itsevarmaksi ja se upea tunnetila olisi näkynyt kuvissa. En
tiedä, mistä olin moisen ajatuksen saanut, koska ilmaisu on minulle tanssiessa
muutenkin ollut se suurin päänvaiva, myös silloin, kun teen etukäteen
harjoiteltua koreografiaa. Itkin epäonnistumisen tunnetta monta kertaa seuraavana
päivänä.
Kun
näin Marian ottamat kuvat, niin olivathan ne upeita. Ei rationaalisella
järjellä ajateltuna todellakaan ole syytä mihinkään epäonnistumisen tunteeseen!
Niissä näkyy paljon tunnetta – ei ehkä juuri sitä, mitä lähdin etukäteen tavoittelemaan,
mutta paljon muuta. Aitoa itseäni. Sitä kuka olen. Kaunis. Rakastettava.
Arvostettava. Juuri sellaisena kuin olen. Tämä oli jälleen kerran yksi osoitus
siitä, miten julma olen itselleni, miten katson itseäni ikään kuin
sirpaleisesta peilistä ja näen täysin vääristyneen kuvan itsestäni. Ruoskin
itseäni säästelemättä. Samaan aikaan tiedostin, että sen sijaan, että vaadin
itseltäni joka asiassa täydellisyyttä, voisinkin ajatella, että kelpaan juuri
sellaisena kuin olen. Jopa häpeän tunne on ookoo, eikä minun tarvitse päästä
siitäkään kokonaan eroon.
Herkkä ja hauras. Minä. Kuva: Maria Kalmi |
Uskon,
että projektin tässä vaiheessa tämä oli minulle aivan välttämätön kokemus. Oli
pakko käydä itsensä kanssa pohjalla, se oli jostain syystä välttämätöntä siitä
näkökulmasta, minne olen menossa. Marian kautta näin itseni uudessa valossa.
Hän otti minusta kuvia, jotka muistuttavat minua tästä matkasta itseeni ja päätöksestä
alkaa kohdella itseäni lempeämmin. Mestaripiirros-kappaleesta tuli minulle
voimabiisi. Kuuntelen sitä säännöllisesti ja silitän itseäni. Olen oikeasti
ihme. En ole koskaan vaan suostunut näkemään sitä.
Häpeä
– se on tunne, jonka kanssa olen kaikista voimallisimmin taistellut ennen tämän
projektin alkamista ja sen aikana. Tunne on suuressa ristiriidassa kaikkien
ulkoisten asioiden kanssa eikä siihen järjellä ajateltuna ole aihetta. Se on
kuitenkin tunne, joka kaikista kipeimmin viiltää sisintäni. Monista lapsuuden
kokemuksista johtuen olen kokenut liian usein, että olen vääränlainen, en riitä
enkä kelpaa sellaisena kuin olen tai innostun vääristä asioista. Vielä vähän
aikaa sitten ajattelin, että tästä tunteesta haluan kokonaan eroon.
Valokuvasession herkkinä hetkinä oivalsin, että ei, ei minun tarvitse karistaa
sitä kokonaan kehostani. Kaikki tunteet ovat ok. Olen ihan ookoo ja hyvä juuri
tällaisena. Kun vaan oppisin puhumaan itselleni ja kohtelemaan itseäni
lempeämmin. Aion yrittää.
Kommentit
Lähetä kommentti