”IDENTTINEN KAKSONEN ON SIELUNSISAR, JONKA KANSSA VOI JAKAA KAIKEN”
Vietin
viime viikonloppua yhdessä identtisen kaksoissiskoni Iinan kanssa. Suuren
fanitukseni perässä olimme varanneet perjantaina liput Antti Tuiskun keikalle
Ikaalisiin ja lauantaina Hämeenlinnaan. Parasta viikonlopussa oli vedet
silmissä nauraminen tyhmille, mitään sanomattomille asioille täysin selvin päin
tai yhtä lailla se, että voi täysin ja koko ajan olla oma itsensä tarvitsematta
peitellä itsestään mitään puolia. Omana itsenä oleminen ei kaikkien ihmisten
seurassa ole itsestään selvää tai se, että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena
kuin on.
Näin
ollen siskoni oli juuri se henkilö, jonka seurassa minua ei lainkaan hävettänyt
näin nelikymppisenä vetää perjantaina hotellihuoneessa jalkaani mustia,
rock-henkisiä remmisolkileggingsejä tai mustaa rintaliivitoppia, puhumattakaan
farkkuliivistä, jonka rinnuksiin olen anttituiskumaisesti lisännyt merkin ”Warning
I fuck back”. Jonkun muun seurassa kyseinen asuvalinta olisi saattanut herättää
vähintäänkin kummaksuntaa ja minut leimattu siinä sivussa aikamoiseksi
friikiksi, mutta ei siskoni silmissä, joka on aina hyväksynyt minut
sataprosenttisesti sellaisena kuin olen ja ymmärtänyt minua täysin minun
tarvitsematta sanoa sanaakaan.
Valmistautumassa Antti Tuiskun keikalle 9.12.2016 |
Olemme
pienistä lapsista saakka olleet hyvin läheisiä ja toistemme parhaita kavereita.
Tosin vanhempamme tukivat myös erillisten identiteettiemme kehittymistä
antamalla meille hyvin erilaiset nimet sekä pukemalla meidät aina erilaisiin
vaatteisiin. Koulussa olimme esikoulusta lähtien samalla luokalla. Siellä
meillä piti olla nimikirjain kaulassa, sillä opettaja ei erottanut meitä.
Meillä oli samanlaiset ja –pituiset hiukset ja äänemme ovat aina olleet niin
samanlaisia, etteivät edes vanhempamme erota meitä puhelimessa. Yläaste- ja
lukioiässä meistä oli hauskaa aiheuttaa hämmennystä opettajissa vaihtamalla
paikkaa luokassa, sillä heillä samoin kuin luokkatovereilla oli vaikeuksia
erottaa meitä toisistaan.
Vasta
teini-iässä aloimme hankkia hieman eri harrastuksia ja eri kavereita. Vaikka
meissä on hyvin paljon samaa, myös eroja löytyy, varsinkin sen jälkeen, kun
olemme muuttaneet lapsuudenkodista pois. Olemme löytäneet kummatkin
aviopuolisot samasta työpaikasta ja lapsemme ovat lähes samanikäisiä. Kuitenkin
toimimme täysin eri ammateissa (siskoni on lastentarhanopettaja) ja meillä on
erilaiset kiinnostuksen kohteet. Iinan suurin fanituksen kohde on F1, josta hän
on säännöllisesti kirjoittanut blogia vuodesta 2011 alkaen. (Blogi on
luettavissa osoitteessa www.inlovewithf1wrc.blogspot.com) Yhteisiä intohimoja
meillä on liikunta, kuten zumba, avantouinti ja kävely sekä palava into kirjoittamiseen.
Minulla
ja Iinalla on telepaattinen yhteys. Monta kertaa toinen on aloittanut lauseen,
jonka puolestaan toinen on lopettanut. Ällistyttävin juttu sattui muistaakseni
jouluna 1996, jolloin asuimme viimeistä vuotta kotona vanhempien luona, ja
olimme toisistamme tietämättä ja mitenkään erikseen toivomatta ostaneet
toisillemme joululahjaksi samanlaiset mustat, karvareunaiset sormikkaat! Meidän
välinen yhteys on suhteessamme parasta. Mitä tahansa sanoo, tietää, että toinen
ymmärtää sataprosenttisesti. Niinpä välillämme ei ole koskaan ollut mitään
asioita, joita emme olisi voineet jakaa. Riidelleet olemme vain aniharvoin. Identtisen
kaksoissiskon tukeen on asiassa kuin asiassa aina voinut luottaa, iästä ja
tilaneesta riippumatta.
Oikeastaan
ainoa negatiivinen asia, joka kaksosuudesta on joskus aiheutunut, on ympäristön
olettamus (teini-iässä), että olemme ikään kuin yksi ja sama henkilö ja
automaattisesti ajattelemme kaikista asioista samalla tavalla. Se oli lähinnä
ärsyttävää. Aikustuttuamme ja muutettuamme eri paikkakunnille tätä ongelmaa ei
ole enää esiintynyt.
Hassuinta,
mitä kaksosuus on aiheuttanut? Tyrmäävän yhdennäköisyyden ansiosta lapsena ei
aina tarvinnut kummallakin olla voimassaolevaa bussikorttia, kun saattoi
lainata siskon lippua J Hassuja ovat myös silloin tällöin eteen
tulevat tilanteet, kun jompikumpi huomaa esimerkiksi jossain julkisessa
kulkuneuvossa jonkun tuijottavan pitkään... Nyt, kun tilanne on tullut niin
monta kertaa vastaan, osaa jo itse kysyä:”Luuletkohan mua Iinaksi...?” Olisihan
kamalaa jättää tilanne selvittämättä ja antaa toisen luulla, että olen
muuttunut niin ylimieliseksi, etten enää tunne ja tervehdi...
Yhteiset
tapaamisemme ja viikonloput ovat aina yhtä odotettuja. Välillämme oleva
ainutlaatuinen yhteys mahdollistaa niin vedet silmissä aivan älyttömille
asioille nauramisen kuin syvällisen, maailmoja syleilevän keskustelunkin. Olen
äärettömän kiitollinen, että minua on elämässä siunattu tällaisella ihmisellä
enkä koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä. Suhteemme on ainutlaatuinen ja
paras ystävyyssuhde, jonka ikinä voin saada. <3
Kommentit
Lähetä kommentti