”SAAN VOIMAA LUONNOSTA”
Tänä
kesänä ja syksynä olen hakeutunut luontoon, metsään ja järven rannalle useammin
kuin koskaan aiemmin vastaavana ajanjaksona. Olen ollut niin rikki sisältä ja
tiedostanut, että luonto voi auttaa minua paitsi eheytymään myös antamaan
voimaa muuttaa elämäni suuntaa. Olen kiitollinen siitä, että tunnen itseni niin
hyvin tietääkseni, mitä rikkinäinen sisimpäni eniten kaipaa.
Muistan,
miten toukokuun loppupuolella olin eräänä lämpöisenä kevätpäivänä pakannut
uimakamppeeni ja suunnannut päiväksi lapsuudenkesieni maisemiin mummon luokse.
Muistan sen tunteen, kuinka menin laiturille istumaan, levitin pyyhkeeni,
aurinko paistoi ja lämmitti kasvojani, aallot liplattivat laituriin, ja minulla
kaikki padot aukesivat. Istuin yksin laiturilla ja vain itkin. Suolaiset
kyyneleet valuivat pitkin poskiani kuin pienet purot. Olin tehnyt hieman
aiemmin ison päätöksen irtisanoutua edellisestä työpaikastani ja se oli
ensimmäinen hetki, jolloin syvällä sisimmässäni todella ymmärsin, mitä olin
tehnyt ja olin samalla valmis ottamaan täyden vastuun päätöksestäni. Samalla
hetkellä myös annoin itselleni luvan olla heikko ja vastaanottaa kaikki suru,
viha ja pelko sellaisena kuin ne tulivat. Tunsin myös helpotusta, koska
uskalsin antaa kaikkien tunteiden tulla. Niin ei ole aina ollut.
Kesällä ja nyt syksyllä olen pitänyt huolta siitä, että joka viikko pääsen jonnekin luonnon helmaan, joko oman
mummoni luokse tai appivanhempien kesäasunnolle, sillä syrjäiset
järvenrantamaisemat ja hiljaisuus ovat nimenomaan niitä elementtejä, joissa
minun rikkinäinen sisukseni on alkanut eheytyä. Istun yksin puusaunan lempeissä
löylyissä ja käyn välillä uimassa. Ei ole väliä sillä, onko vesi +15 vai
+20, sillä uin muutenkin kesät ja talvet läpeensä. Laiturilla vain tuijotan
väreilevää järven pintaa ja kuuntelen kuikan huutoja ja tuulen suhinaa puissa.
Iltaisin istun nuotiolla ja tuijotan hypnoottisesti eri oranssin sävyissä tanssivia
liekkejä vajoten vain ja ainoastaan omiin ajatuksiini. Tiedän, että ennemmin
tai myöhemmin näissä maisemissa vietettyjen hetkien ansiosta haavani lakkaavat
vuotamasta.
Luonnon
keskellä tuntee olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja on helppo
kohdata oma aito itsensä. On helppo riisua kaikki naamiot ja antaa kaikkien
tunteiden tulla. Luonnon henkeäsalpaava kauneus mahdollistaa oman haurauden
myöntämisen ja näyttämisen ja voimaannuttaa sisältä. Luonnossa ainakin minä
löydän parhaalla mahdollisella tavalla yhteyden todelliseen, syvimpään itseeni
ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, haavoittuvana ja hauraana,
tunteellisena ja herkkänä. Aitona ja rakastettavana itsenäni.
Kuvat: Laura Nurminen
Kommentit
Lähetä kommentti