”KAKSI SYÖPÄDIAGNOOSIA SAMAAN PERHEESEEN”

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että yleensä ihmisen pahimmat painajaiset eivät toteudu. Sisareni kohdalla pahin painajainen sen sijaan toteutui kahdesti vuoden sisällä, kun ensin hänen nuorimmaisen poikansa ja sitten keskimmäisen äkillisesti alkanut raajakipu osoittautui luusyöväksi.

Luusyöpään sairastuu Suomessa vuosittain 10 henkilöä. Se on niin naurettavan pieni prosentti, että millä todennäköisyydellä sairastuneet osuvat samaan perheeseen ja vieläpä vuoden sisällä? Kuulostaa siltä, että Lotossa voittaminenkin olisi todennäköisempää kuin tämän kohtalon saaminen. Kuitenkin, vaikka kaikki kuulostaa vain erittäin huonolta elokuvalta, onkin se nyt totisinta totta.

Mitkään sanat eivät riitä

Miten voi lohduttaa ja olla tukena rakkaalle, läheiselle ihmiselle, kun tuntuu, etteivät mitkään sanat riitä? Riittämättömyyden ja voimattomuuden tunteet ovat murskaavia ja ylitse vyöryviä. Täytyy vain luottaa siihen, että aina ei sanoja tarvita. Hyväksyä se, että tässä tilanteessa ei ole mitään sanoja.

Tukea on se, että on läsnä. Se, että laittaa viestiä joka päivä kysyäkseen pieniä arkisia asioita tai soittaa silloinkin, vaikka tietää, että toisella on niin paha olla, ettei hän vastaa. Totuus on se, että niin monet ihmiset lakkaavat tällaisena hetkenä pitämästä yhteyttä – eivät loukatakseen, vaan koska pelkäävät syöpää ja sitä, etteivät osaa sanoa mitään.

Riittämättömyyden tunteen lisäksi toinen vallitseva tunne – vaikkakin yhtä turha – on syyllisyys. Syyllisyys siitä, miksi minä pääsen elämässä helpommalla, ja sisareni joutuu niin paljon kärsimään? Elämä ei ole reilua eikä monia asioita voi ymmärtää, miksi ne tapahtuvat. Tässäkin tapauksessa voi huutaa miksi-kysymystä vaikka lopun ikäänsä saamatta ikinä vastausta. Elämässä on paljon asioita, jotka eivät ole omia valintoja ja silloin ainoa, minkä voi itse valita, on oma asenne.

Itkua ja naurua

Minulla ja sisarellani on läpi elämän ollut hyvin syvällinen, avoin, rehellinen ja läheinen suhde. Olemme aina jakaneet toistemme kanssa kaiken. Muistan, kun kaksi päivää ennen viime joulua olin käymässä Meilahden sairaalassa sisareni luona. Istuimme kahvilassa ja silloin jo oli selvää, ettei sisareni saisi viettää joulua kotona. Hänen mielialansa oli todella alavireinen, ja olin itse todella surullinen hänen puolestaan.

Tuo tapaaminen oli hyvin itkun sävyttämä. Kuitenkin, kun olimme jo kahvit juoneet, kahvilaan tuli potilas tippatelineen kanssa, ja sisareni totesi:”Tollakin punasolut putoo” viitaten punasolutiputukseen, jossa myös hänen nuorimmainen poikansa oli usein ollut. Kuulin lauseen väärin ja huudahdin:”Mitä!? Munasolut putoo?” Sen jälkeen nauroimme vedet silmissä. En ikinä unohda tuota hetkeä. Itkusta nauruun pienessä hetkessä. Naurun purskahdus oli kuin toivon pilke paremmasta, pieni kajastus valoa tunnelin päässä lohduttomalta tuntuvassa tilanteessa.

Sisareni nuorimmainen poika on taitava piirtämään. Hän on vakavan sairauden keskellä ammentanut voimaa taiteilusta. Toinen yhtä tärkeä voimavara hänelle on ollut perheen kissa, jota tämä kuva esittää.

Elä hetkessä

Sisareni nuorimmainen poika on tällä hetkellä kuntoutumassa ja aloittamassa koulukokeilun lokakuun lopussa. Keskimmäisen pojan syöpähoidot ovat puolestaan vasta alkaneet. Yksi vuosi täyttä painajaista takana – toinen edessä. Miten tästä voi selvitä? Jos ajattelee sitä, millainen kulunut vuosi on ollut, ja että vielä toinen samanlainen edessä – vastaus on, että ei mitenkään. On pakko pysähtyä hetkeen ja ottaa vain yksi hetki kerrallaan. Se, mitä suurimmat kriisit elämässä opettavat, on nimenomaan hetkessä elämistä. Ei voi suunnitella seuraavaa päivää pidemmälle – se jos mikä opettaa hetkessä elämistä.

Mistä repiä voimavaroja, kun elämä on yhtä syöpää 24/7? Toivon sydämestäni, että pystyisin olemaan sisarelleni yksi niistä voimavaroista. Hän tietää, että hän voi koska tahansa tukeutua minuun. Yksin ei tarvitse kestää eikä jaksaa. Hän voi pyytää minulta apua ja teen kaikkeni hänen eteensä. Ei ole mitään sellaisia tunteita, joita ei voisi näyttää tai ilmaista. Luotan myös meidän väliseemme telepaattiseen yhteyteen ja siihen, että hän tietää minun aina olevan hänen ja perheensä tukena. Yhdessä selvitään tästäkin <3