AMBULANSSILLA SAIRAALAAN – YLIRASITUSTILA PAKOTTI PYSÄHTYMÄÄN

Lauantaina 7.4.2018 palattuani muutama tunti sitten kotiin rakkaan isoäitini uurnanlaskutilaisuudesta koin elämäni pelottavimpia ja pysäyttävimpiä hetkiä. Yhtäkkiä alkoi rintaa puristaa, silmissä sumeni, ja taju meinasi lähteä. Sinä iltana lähdin ambulanssilla sairaalaan, jossa vietin yön päivystyksessä.

EKG:ssä ja verikokeissa ei näkynyt mitään hälyttävää, mutta olin koko yön kiinni monitoreissa ja jatkuvassa seurannassa. Pelottavin kokemus tapahtui puolenyön aikaan, jolloin sykkeeni nousi normaalista 60:stä salamannopeasti yli 150:een, ja monitori alkoi huutaa. Vaikka syke tasaantui suhteellisen nopeasti, pelästyin todella pahasti. Se oli elämäni ensimmäinen ja ainoa kerta, kun olen pelännyt henkeni edestä. Monitorin huutaessa olin varma, että se näyttäisi kohta viivaa ja tämä oli nyt tässä. Tämä siitäkin huolimatta, että hoitajat vakuuttelivat kaiken olevan hyvin.

Sairaalan päivystyksessä klo 2:35. Tätä yötä en unohda koskaan.

Sinä yönä päivystyksessä en nukkunut kuin pari tuntia. Senkin vain ja ainoastaan sen ansiosta, että pyysin rauhoittavan lääkkeen. Aamuyön tunteina päivystävä lääkäri tuli luokseni ja totesi ykskantaan tilanteeni johtuvan stressistä ja että voisin oman harkintani mukaan mennä jälleen maanantaina töihin (ohjaamaan viisi ryhmäliikuntatuntia).

Sunnuntaiaamuna minulle kerrottiin, että aamupalan jälkeen voin lähteä kotiin. En tavannut enää lääkäriä. En saanut mitään ohjeita, minne minun kannattaisi hakeutua tai mitä tehdä. Kun kyseessä ei ollut päivystyksen piiriin kuuluva akuutti asia, ei nähty millään lailla tarpeelliseksi antaa mitään jatkohoito-ohjeita tai -suosituksia.

Elämäni pahin sairastelukierre

Olen tänä keväänä kokenut elämäni pahimman sairaskierteen, joka siis edelsi tuota sairaalaepisodia. Maaliskuun puolivälin jälkeen kärsin kovasta päänsärystä ja vetämättömästä olosta. Ohjatessa tanssillista ryhmäliikuntaa molemmat korvani menivät lukkoon ja tuntui lievää poltetta keuhkoputkissa. Mitään varsinaista flunssaa nuhan, yskän tai kuumeen kera ei koskaan tullut. Peruin oireiden seurauksena osan seuraavan viikon ryhmäliikuntatunneista.

Vajaa viikko oireiden alkamisesta minulla oli henkisesti hyvin raskas päivä. Olin saattamassa rakasta isoäitiäni viimeiselle matkalle ja olin itkenyt paljon sinä päivänä. Hautajaisia seuraavana yönä heräsin todella voimakkaisiin keuhkoputkioireisiin. Tuntui voimakasta poltetta koko rintakehän alueella. Hetken aikaa mietin, onko minulla sydäninfarkti tai jokin vakava kohtaus. Kävin lääkärissä seuraavana päivänä, ja lääkäri diagnosoi viruksen aiheuttaman keuhkoputkentulehduksen todettuaan, ettei CRP-arvo ole koholla. Sain viikon sairauslomaa.

Olin pois liikunnanohjaajan työstä lääkärin kirjoittaman 6 sairauslomapäivän ajan, ja lisäksi neljän päivän mittaisen pääsiäisviikonlopun.

Tiistai 3.4. oli ensimmäinen päivä, jolloin olin ohjaamassa jälleen ryhmäliikuntaa. Kiinnitin huomiota siihen, että hengästyin paljon helpommin kuin yleensä, ja hikoilin tavallista enemmän. Ajattelin sen siinä vaiheessa johtuvan siitä, että olen ollut reilun viikon tekemättä mitään ja sairaana, joten kuntoni on huonontunut.

Saman viikon torstaina vedin omat tanssitreenit aivan täysillä, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna ei ehkä ollut maailman paras idea. Keuhkoputkipolte ilmaantui seuraavana yönä, ja perjantaiaamuna ohjatessa aamun ensimmäistä tuntia oloni muuttui niin huonoksi, että päätin perua kaksi seuraavaa ohjaustuntia. Jälleen asioin lääkärin pakeilla, ja hän kirjoitti viikon sairaslomaa määrittelemättömän ylähengitystieinfektion vuoksi. Tätä lääkärikäyntiä seuraavan päivän iltana lähdinkin sitten ambulanssilla sairaalaan.

Ylirasitustila on yhdistelmä fyysisiä ja henkisiä asioita

Jossain vaiheessa aloin ajatella, että ehkä minun tilanteessani on kyse jostain muustakin kuin flunssasta toinen toisensa perään. Onneksi erittäin hyvä ystäväni patistamalla patisti minut varaamaan ajan liikuntalääketieteen erikoislääkärin vastaanotolle Helsinkiin.

Kävin Pippa Laukan vastaanotolla Töölön Mehiläisessä maanantaina 9.4. Kertoilin hänelle asioita elämästäni eikä tullut millään lailla yllätyksenä, että diagnoosi oli ilmeinen ylirasitustila. Sen syntymiseen tarvitaan useimmiten sekä henkisiä että fyysisiä asioita. Itse ohjaan 18 tuntia ryhmäliikuntaa viikossa, minkä päälle minulla on omia tanssitreenejä 5 tuntia viikossa. Väitän, että nämä fyysiset asiat pelkästään eivät olisi aiheuttaneet minulle tätä tilaa, sillä olen jo pitkään liikkunut erittäin paljon.

Henkisellä puolella elämääni on viimeisten puolen vuoden aikana mahtunut siskon pojan vakava sairastuminen, oma asumusero ja rakkaan isoäidin kuolema. Samaan aikaan olen tehnyt töitä saavuttaakseni isoimman unelmani, stressannut sen julkiseksi tulemisesta ja valmistautunut elämäni ensimmäiseen soolotanssiesitykseen. Liikuntalääketieteen erikoislääkäri Pippa Laukan mukaan aika monelle ihmiselle jo pelkästään yksi noista asioista riittää laukaisemaan ylirasitustilan.

D-vitamiinin ja raudan puutos

Sain lähetteen joukkoon verikokeista otettavia tutkimuksia, joista paljastuikin D-vitamiinin ja raudanpuute ja joiden hoitamiseen nyt keskityn. Joskus olenkin miettinyt, kun liikun valtavia tuntimääriä päivässä, että osaankohan syödä oikein, riittävästi ja riittävän monipuolisesti? Ainakin sain vastauksen siihen kysymykseen: En osaa. Harkitsen vakavasti ravintoalan ammattilaisen käyttämistä jatkossa, jotta vastaavaa ei pääse enää tapahtumaan.

Olen sairauslomalla vielä tämän viikon, minkä jälkeen on tarkoitus päästä palaamaan töihin. Rehellisesti sanottuna olen ollut huonoimmassa kunnossa IKINÄ. En ole osannut pitää itsestäni huolta. En ole pitänyt itseäni riittävän tärkeänä, että osaisin laittaa itseni etusijalle. En ole osannut olla lainkaan armollinen itselleni. Tämän tajusin perustavaa laatua olevalla tavalla vasta sen jälkeen, kun sairaalasta päästyä ensin olin kävellyt 4 kilometrin matkan kotiin, ja sen jälkeen jatkoin kaksi päivää töiden tekoa kotona tietokoneen ääressä. Sittenkin, kun minulle tuli niin huono ja ahdistunut olo viime viikon tiistaina, päätin mennä TISKAAMAAN, jotta huono olo menisi ohi, ja vasta sen jälkeen tuli mieleeni ajatus: Pitäisiköhän mennä sänkyyn lepäämään?

Armollisuutta itseäni kohtaan

Viime viikon keskiviikkona ja torstaina en kyennyt nousemaan sängystä. Voin todella huonosti. Rintaa puristi vähän väliä ja nukuin 12 tuntia yössä. Siitä lähtien vointini on alkanut hiljalleen parantua, mutta olen ollut supervarovainen kaikessa. Tuntosarvet herkkinä olen kuunnellut omaa vointiani ja huolehtinut siitä, että lepään aina, kun minusta siltä tuntuu. En vaadi itseltäni muuta kuin että muistan syödä säännöllisesti, juoda riittävästi vettä ja nukkua aina, kun siltä tuntuu. Oma vointini, niin fyysinen kuin henkinen, on nyt kaikista tärkeintä.

Luonnossa liikkuminen on parasta terapiaa ja toipumista ylirasitustilaan - kunhan vain malttaa liikua riittävän rauhallisesti ja itseään kuunnellen.

Kantapään kautta siis opettelen armollisuutta itseäni kohtaan. Kun en sitä muuten ole oppinut, universumi järjesti minulle tällaisen kokemuksen, jotta näkisin, että olen arvokas, tärkeä ja minun pitää huolehtia itsestäni. Minusta huolehtiminen on minun vastuulla. Mikään ei ole niin tärkeä kuin oma terveys. Olen myös oppinut, että ylirasitustila voi tulla tehdessä niitä asioita, joita rakastaa yli kaiken.

Kuunnelkaa kehoanne ja itseänne – se kyllä kertoo, milloin on syytä hiljentää<3